Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2016

Kun lomallakin täytyy opetella ottamaan rennosti

24:n tunnin bussimatkalla Limaan näin ihmeellisiä asioita, enkä usko, että ne oli kuumeunia. Näin muun muassa palavan sohvan tien varressa, koirien joukkotappelun ja takseja, joissa kuskin ympärillä oli rautakalterit. Mietin hetken, mihin olen oikein saapumassa, Limallahan on vaarallisen kaupungin maine. Taas kerran tapasin bussissa poikia, jotka kertoivat paremmasta alueesta Limassa, joten hyppäsin heidän taksiinsa ja suuntasimme Miraflores-alueelle. Ihmettelen, miten hyvä tuuri minulla on ollut Etelä-amerikassa, mitä tulee ihmisten tapaamiseen bussissa. Loppuaikana en edes varannut hostelleja tai ottanut muutenkaan kaupungeista niin selvää. Bussissa olisi aina joku, jonka seuraan liittyä.
Limassa kaksi päivää meni kierrellessä ja katsellessa paikkoja. Ensimmäisenä päivänä istuin donitsikahvilassa ahtaen itseäni täyteen ja tuijotellen ihmisiä kadulla, kun bongasin tutun parran, jonka perään juoksin. Parta oli amerikkalainen mies, jonka kanssa asuimme samassa hostellissa Cuscossa. Lähdimme metsästämään parralle ruokaa, kun törmäsimme paikalliseen mieheen, joka halusi viedä meidät ystävänsä ravintolaan. Siellä söimme ja joimme hyvin, sain parhaan illallisen koko Etelä-amerikan reissun aikana. Mies maksoi laskun ja kutsui meidät luoksensa asumaan seuraavan kerran, kun olisimme Limassa. Ei huono uusi tuttavuus siis. Jatkoimme parran kanssa iltaa ja kävi ilmi, että olisimme samalla lennolla Floridaan seuraavana päivänä. Hän jäisi sinne ja minä jatkaisin sieltä Jamaikalle. Välillä maailma on pieni.

Jamaikalla superkuuma ja kostea ilma yllätti täysin. En enää muistanut, millaista on hikoilla itsensä märäksi vain seistessään paikallaan. Ensimmäiset kaksi päivää vietin Montego Bayssa, joka kuulemma on superturistialuetta, mutta en osaa sanoa siitä mitään. Vietin molemmat päivät hostellissa lähinnä nukkuen ja aurinkoa ottaen.
Kolmantena päivänä päätin suunnata Negriliin. Menin paikalliselle bussiasemalle, jossa taas totesin olevani ainoa valkoihoinen. Ilmeisesti muut reissarit käyttävät kalliimpaa turistibussia. Bussiasemalla luokseni tuli mies, joka alkoi ohjata minua Negrilin bussiin. Saman tien tuli toinen mies vihaisena huutaen, että tuo mies on huijari eikä minun pitäisi seurata häntä. Toinen mies ohjasi minut poliisin luo, joka otti minut kainaloonsa ja ohjasi oikeaan bussiin.
Bussi jätti minut Luceaan, jossa heti kun astuin bussista ulos, tuli Negriliin ajava reittitaksimies luokseni ja ohjasi oikeaan autoon. Kaikki kävi niin helposti, itse ei tarvinnut kuin kysellä hintoja, jotka eivät päätä huimaa. Kokonaisuudessaan tuosta kahden tunnin matkasta maksoin 4 euroa.
Jamaikalla on siis käytössä minibusseja sekä reittitakseja, jotka ovat seitsemän hengen takseja ja ne ajavat tiettyä reittiä. Periaatteessa kuin minibussit,  mutta pienempiä. Ja kuten Afrikassa, bussit ja taksit lähtevät vasta kun ovat tupaten täynnä. Niin täynnä, että neljän hengen riville ahdetaan viisi ihmistä.
Negrilissä yövyin idyllisimmässä hostellissa koskaan. Mökit olivat runsaassa puutarhassa ja siellä meni pieniä polkuja ympäriinsä. Päivät vietin rannalla ja illat rantabaarissa. Seuranani oli kolme miestä samasta hostellista. Nyt, kun olin ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla Jamaikalla, huomasin, että pilveä poltetaan joka paikassa. Niin paikalliset kuin turistitkin polttavat, missä haluavat ja hyvin avoimesti. Tiesin, että pilveä poltetaan täällä paljon, mutta koska se on laitonta, luulin sen olevan hieman peiteltyä, edes turistien toimesta.
 Seven mile beach

Ravintolan huumelounaslista
Uuden Seelannin ja Etelä-Amerikan kiivastahtisen reissaamisen jälkeen täällä on ollut vaikea irrottautua kiireen tunteesta. Koska täällä ei ole samalla lailla nähtävää ja tehtävää, aika menee lähinnä rannalla tai kaupungissa pyörien. Kaikenlaisia turistiretkiä toki olisi, mutta hinnat lähtevät 40 eurosta ylöspäin eivätkä ne ole sen ihmeellisempiä kuin Thaimaassakaan. Vesiputouksia, valkoisia hiekkarantoja jne. Koko ajan minulla on tunne, että pitäisi tehdä ja nähdä enemmän ja samalla en saa mitään aikaiseksi. Ehkä Jamaikalla ei niin kuulukaan. Yleinen sanontakin on “soon come – pian tulee”.
Saaresta haluan kuitenkin nähdä paljon, joten seuraavaksi siirryin Treasure beachille, pieneen kalastajakylään. Turisteja siellä oli kourallinen ja paikalliset olivat superystävällisisä eivätkä yrittäneet myydä mitään väkisin. Koska sen kaksi päivää, jotka vietin kylässä, satoi, en sielläkään tehnyt paljoa muuta kuin nautin paikallisesta leppoisasta elämäntyylistä.
 Treasure beach

Ihania taloja Treasure Beachilla
Treasure beach jäi kuitenkin taakse ja suuntasin sieltä Port Antonioon. Sain ottaa kaksi reittitaksia ja kolme minubussia päästäkseni sinne. Sain jopa ilmaisen taksikyydin, kun  olin hieman hämilläni Kingstonin bussiasemalla. En tiennyt, että Kingstonin bussiasemalla en voi vain hypätä uuteen bussiin, vaan minun on mentävä yläkaupunkiin. Taksi maksoi liikaa, joten halusin ottaa paikallisen bussin sinne. Pysäkki oli kuitenkin kaukana, eikä käveleminen Kingstonin pahamaineisilla kaduilla koko omaisuuteni kanssa houkuttanut. Niinpä eräs kiltti taksimies heitti minut pysäkille ilmaiseksi.
Matkalla Port Antonioon mietin, kuinka ystävällisiä ja huolehtivaisia ihmisiä Jamaikalla on. Toki on paljon huijareita, etenkin taksikuskeissa. Kuitenkin tunnen, että suurin osa ihmisistä on rehellisiä ja haluavat pitää yksinäisestä valkoisesta naisesta huolta. Sen verran hyvin bussiasemilla on palvelu pelannut. Port Antoniossa sitten kohdalle osuikin raha-ahne taksikuski, joka sai, mitä halusi, koska olin tietämätön halvemmista hinnoista täällä. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille, vaikka edelleen sapettaa, että maksamallani hinnalla olisin syönyt kerran paikallisessa ravintolassa.

Port Antoniota
 Paikallinen ravintola

 Hengailua vesiputouksessa

Blue Lagoon. Samanniminen leffa 80-luvulta kuvattiin samaisessa paikassa.
Paljon minua varoiteltiin ennen tänne tuloa ja vielä täälläkin kuulen etenkin paikallisilta, kuinka rohkea olen, kun tulin tänne yksin. En kuitenkaan koe Jamaikaa sen vaarallisemmaksi kuin Afrikkaa. Tietyt asiat kuin tiedostaa ja pitää mielessä, niin pärjää hyvin. Paljon olin kuullut myös juttuja rasismista ja vihamielisyydestä valkoisia kohtaan. Mitään sellaista en ole kokenut. Toki huuteluja perään täällä saa koko ajan, valkoinen blondi nainen yksinäni kun olen, mutta huutelijat ovat ystävällisiä ja yleensä vain kysyvät kuulumiset ja jättävät sitten rauhaan.
Nyt opettelen ottamaan taas rauhallisesti. Reggae soi joka paikassa taustalla, ihmiset ovat leppoisia eikä mihinkään ole kiire; ei siis vaikea tehtävä.

Bucket list-hetki

Jos nyt suunnittelisin tätä reissua, olisin sen verran
viisaampi, että jättäisin muutaman maan pois listalta. Kolme ja puoli kuukautta
takana melko kiivastahtista reissaamista ja nyt alkaa väsymys painaa. Alussa
olin aina innoissani, kun pääsi uuteen paikkaan. Nyt tuntuu uuvuttavalta
”aloittaa taas alusta”, etsiä uusi majapaikka, halvat ruokapaikat jne. Silti
osaan vielä nauttia uusista maisemista, mutta alku tuntuu aina kankealta. Tähän
asti olen myös nauttinut uusien ihmisten tapaamisesta ja käyttänyt kaikki
tilaisuudet hyväkseni saadakseni uusia ystäviä. Nyt alan väsymään myös siihen.
Toisaalta edelleen odotan tapaavani kivoja ihmisiä hostelleissa, mutta välillä
haluaisin käydä keskusteluja muista aiheista, kuin siitä, kuinka kauan olen
matkustanut, missä olen käynyt ja mitä olen matkan aikana tehnyt. Vaikka en
välttämättä kaipaa reissukaveria edelleenkään, olisin mukava viettää samojen
ihmisten kanssa enemmän aikaa kuin päivän kaksi.

Siksi olikin mukavaa vaihtelua, kun vietin kuusi päivää
saksalaispoikien kanssa Arequipassa, ensin kanjonipatikoinnilla ja sitten vielä
muutaman päivän kaupungissa. Oli myös hyvin tervetullutta se, että molemmat
pojat puhuivat espanjaa, joten sain itse vain hymyillä vieressä, kun he hoitivat
puhumispuolen asioinneillamme.
Arequipa
Arequipasta ja poikien huomasta oli kuitenkin lähdettävä ja
matka jatkui Cuscoon. Suurin syy, miksi halusin Etelä-Amerikkaan, oli Macchu
Picchu ja se oli vihdoin edessä. Macchu Picchuun olisi ollut taas kaikenlaista
turistiretkeä, mutta päätin tehdä reissun omillani ja säästää rahaa. Macchu
Picchua lähin kaupunki on Aquas Calientes, jonne ei mene kuin överikallis juna,
johon en aikonut rahojani käyttää. Vaihtoehtona oli siis ottaa bussi Aquas
Calientesta lähimpään kaupunkiin, Santa Mariaan, joka sijaitsee 9 kilometrin
päässä. Sieltä matka jatkui kävellen junaraiteiden vieressä Aquas Calientesiin.
Olin laskenut, että 9 kilometriä kävelee 1,5 tunnissa, mutta koska junaradan
vierusta oli pelkkää isoa irtokiveä, matka kestikin 2,5 tuntia. Osansa teki
varmasti se, että bussi oli aamulla kaksi tuntia myöhässä, joten puolet
kävelystä tapahtui pilkkopimeässä taskulampun valossa. Kaiken kruunasi tietysti
kaatosade. Onneksi tapasin bussissa tytön Uudesta Seelannista, jonka kanssa
kuljimme matkan yhdessä.

Uuden Seelannin tytöllä odotti kaverit jo Aquas Calientessa
ja seuraavana päivänä klo 4.30 aamulla aloitimme kapuamisen Macchu Picchuun yhdessä.
Edessä oli 2000 askelmaa rappusia pitkin. Kello 6.30 olimme perillä. Olin
ostanut lipun sekä Macchu Picchuun sekä Macchu Picchu-vuorelle, 600 metriä
raunioiden yläpuolelle. Aina, kun näkee kuvia raunioista, kuva on otettu hieman
yläpuolelta ja halusin itse saman kuvan. Tämän takia ostin lipun vuorelle. Kun
saavuin Macchu Picchulle, tajusin, ettei vuorelle ole tarve kiivetä, koska valokuvien
näkymä oli jo edessäni: sisääntulo oli hieman korkeammalla kuin rauniot.

Koska minulla oli lippu vuorelle, aioin sinne myös kiivetä.
Aikataulu oli tosin tiukka. Seitsemältä aukeaisi portti vuorelle ja kiipeäminen
sinne kestäisi kuulemma tunnista kahteen. Vuorella olisi mukava viettää hetki
ja alastulokin kestäisi noin puolet ylös menon ajasta. Lisäksi halusin vielä
kiertää raunioissa ja lopuksi olisi mentävä vielä alas ne 2000 askelmaa. Ja
kaikki tämä oli tehtävä klo 12 mennessä, koska silloin minun tulisi aloittaa 9
kilometrin matka takaisin Santa Mariaan, jossa bussi odottaisi 14.30. Päätin,
että ehdin tehdä kaiken ja niin ehdinkin. Olin jopa niin tehokas, että olin
odottamassa bussia jo kello 13.45. En ollut juurikaan pitänyt taukoja kahdeksan
tunnin kävelyn ja kiipeämisen aikana tai syönyt kunnolla, ja odotin pääseväni
bussiin nukkumaan. Vaikka bussiliput oli ostettava etukäteen, firmalle tuli
kuitenkin yllätyksenä se, että meitä matkustajia olikin enemmän kuin bussiin
mahtui, joten sain odotella kaksi tuntia lisää seuraavaa bussia.

Portaat Machu Picchu-vuorelle.

Näkymä vuorelta

Kaikki tämä oli kuitenkin sen arvoista. Olin odottanut tätä
kauan ja oli se vaan huikea! Vaikka raunioissa kiertely ja läheltä paikan
näkeminen oli mielenkiintoista, pidin kuitenkin enemmän paikan tuijottelusta
hieman korkeammalta. Kokonaisuudessaan Macchu Picchu on vaan mieletön.

Halusin jäädä vielä Cuscoon kahdeksi päiväksi, koska
kaupungissa oli paljon historiallisia nähtävyyksiä ja paikka oli
tunnelmallinen. Ensimmäisenä yönä sain älyttömät vatsakivut ja kovan kuumeen ja
päivä meni sängyssä. Illaksi olin suunnitellut ottavani 22 tunnin bussin
Limaan, jonne minun oli saavuttava keskiviikkoon mennessä, jotta ehtisin hakea
Kuuban viisumin lähetystöstä. Olo koheni hiukan iltaan mentäessä ja nyt istun
bussissa matkalla Limaan. Luulen, että tämä oli kropan tapa ilmoittaa, että
reissutahti on liian kova. Harvoin minun sairastamat taudit menevät näin pian
ohi. Päätin hemmotella itseäni ja ottaa bussin, jossa selkänojan saa kokonaan
alas makuuasentoon. Näin ei kuitenkaan ole, mutta en ole yllättynyt.
Mikään Etelä-Amerikassa ei mene niin kuin luvataan.

Cusco

Huipulla

Ensimmäinen kuuma päivä Boliviassa ja löysin itseni patikoimassa 3900 metrin korkeudessa. Ylipäätään ylämäkeen käveleminen on raskasta, mutta täällä ei tarvinnut ottaa kuin muutama askel niin happi meinasi loppua ja sydän räjähtää. Ihmeellinen tunne, kun yleensä tuossa tilassa myös jalat on ihan loppu. Täällä jalat jaksaisi vielä vaikka kuinka, mutta muu kroppa ei.
Olin siis Isla Del Solilla, Titicaca-järvellä sijaitsevalla saarella. Saari on 9km pitkä ja patikoimme saarta ympäri kaksi päivää uuden kanadalaisen tuttavuuden kanssa. Saarella on paljon inkaraunioita, joita metsästimme vaihtelevalla tuloksella. Yksin olisin eksynyt ja kanadalaisenkin reittivalinnat olivat välillä mielenkiintoisia, mutta aina löysimme takaisin kylään.

Saarella ei ollut ollenkaan moottoriajoneuvoja, joten jalkaisin mentiin. Paikallisten elinkeino oli paimentaminen, joten aaseja, alpakoita ja possuja tuli kaduilla vastaan. Saari on maailman korkeimmalla sijaitseva saari ja eteläosassa asumukset, ravintolat ym. on ripoteltu mäen varrelle, joten kiipeämiseltä ei voi välttyä. Pohjoisosassa, jossa vietin yhden yön, palvelut löytyi maan tasalta.

Saarella oli myös paljon kulkukoiria ja kuulin, että ne voi purra. Kanadan poika vain silitteli niitä tyytyväisenä ja saman tien kun lähdin yksin patikoimaan, koira hyökkäsi kimppuun ja roikkui välillä ranteessa, välillä nilkassa kunnes parempi uhri käveli ohitse ja pääsin livahtamaan paikalta.

Tällä matkalla olen kehittänyt halun kiivetä jokaiselle hiukankin kiivettävän näköiselle vuorelle tai kukkulalle. Olen pitänyt kävelemisestä jo kauan, mutta ylämäkeen kiipeäminen ei ole ollut lähellä sydäntäni ennen tätä reissua. Nyt saan suurimmat kiksit hikisestä ylämäkipatikoinnista. Yleensä myös maisemat ylhäältä on kiipeämisen arvoiset. Isla Del Solilla kapusin eräälle kukkulalle, jossa ei ollut ketään muita ja josta löysin sattumalta inkaraunion. Istuin siellä tovin ja hetken päästä oli täysin hiljaista. Äänet kylästä ei kantautunut ylös ja tuulikin lakkasi humisemasta. En ole ehkä koskaan ollut niin täysin äänettömässä hetkessä. Se oli maaginen hetki. Ja sitten mäen alhaalla sijaitsevasta koulusta kajahti orkesteriharjoituksen äänet.

Saarelle saavuin Copacabanasta, pienestä turistikylästä Titicaca-järven rannalta. Silti löysin halvimman hostellin tähän mennessä, 3,50 euroa yö,  eikä kuitenkaan ollut pahin murju, jossa olen yöpynyt. Sain kolmen hengen huoneen itselleni ja heräilin koko yön vainoharhaisena luullen, että joku yrittää tulla sisälle. Kolme kuukautta kun on nukkunut vähintään kolmen ihmisen kanssa samassa huoneessa, on outoa yöpyä yksin. Meinasin jopa pyytää, että saisin vaihtaa huoneeseen, jossa yöpyy muitakin. Kaikkeen näköjään tottuu, sillä normaalioloissa vihaan nukkua muiden kanssa samassa huoneessa.
Kahden päivän saarimajailun jälkeen otin aamuveneen pois Isla Del Solilta ja loikkasin Peruun hieman yllättäen. Alun perin piti yöpyä vielä Copacabanassa treffaten espanjan poikaa, mutta koska wifit oli molempien puolilta aiheuttanut informaatiokatkosta, päätin hypätä tunnin sisällä lähtevään bussiin Arequipaan. Bussissa vasta tajusin olevani matkalla Peruun, kukkaro täynnä Bolivian rahoja, hostelli varaamatta eikä muutenkaan paljon tietoa, millaiseen paikkaan olen matkaamassa. Kyselin melkein koko bussin läpi, kuka on menossa mihinkin hostelliin ja lopulta seurasin englantilaista tyttöä hänen hostelliinsa.
Seuraavana päivänä muutin halvempaan hostelliin jossa tapasin kaksi saksalaista poikaa. He olivat saaneet hyvään hintaan kolmen päivän, kahden yön reissun Colca kanjoni-patikoinnille, joten ängin itseni samalle reissulle.
Seuraavana aamuna kolmelta oli lähtö ja odotin monen tunnin hikiurakkaa. Koska varasin reissun muutaman minuutin harkinnan jälkeen, en ollut ihan varma reissun sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä matka oli pelkkää alamäkeä parisen tuntia. Meitä oli kymmenen hengen porukka, joista puolet oli superhitaita patikoijia. Me nopeimmat saimme siis odotella loppuporukkaa 1,5 tuntia saapuvaksi perille. Odottaminen syvällä kanjonissa kauniissa maisemissa ei olisi muuten haitannut, mutta saisimme ruokaa vasta kun koko porukka olisi kasassa, joten vanha tuttu nälkäkiukku nosti taas päätään. Ensimmäisen yön vietimme kanjonin pohjalla kotimajoituksessa alkeellisissa oloissa. Tietysti iltapäivällä alkoi sataa vettä ja huoneemme oli mukavan kostea kiitos olkikaton.

Alareunassa näkyvät valkoiset talot oli ensimmäinen etappimme.

 Paikallinen tienviitta.

Toisena päivänä patikoimme kolmisen tuntia vaihtelevassa maastossa. Yön vietimme kanjonin pohjassa sijaitsevassa hostellissa, josta löytyi jopa uima-allas. Sade yllätti kuitenkin taas ja molemmat illat vietimmekin pelaamalla korttia tuntikausia. Onneksi meillä oli niin hyvä porukka, ettei sade haitannut.
 Ravintola kanjonissa.
Toisen yön majapaikka
Viimeisenä päivänä sain, mitä odotin. 1100 metrin matka kanjonista takaisin vuorille jyrkkää polkua pitkin. Aloituskorkeus oli noin 2000 metrin korkeudella meren yläpuolella, joka tuntui taas siltä, kuin sydän tulisi rinnasta ulos. Pääsin huipulle reilussa kahdessa tunnissa, kun saksalainen poika teki päivän ennätyksen ja juoksi ylös 1,5 tunnissa.
Aurinko nousi puolivälissä patikointia.
Bussimatkalla takaisin pysähdyimme reissun korkeimmalla kohdalla,  4910 metrissä.
Etelä-Amerikan patikoinnit huipentuu Macchu Pichhuun, jonka tein eilen ja josta saatte kuulla lisää myöhemmin. Nyt lähden metsästämään hyvää kahvia, jota kuulemma on mahdollista saada täällä, mutta omalle kohdalle on sattunut vain mustaa kuumaa vettä.