Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2016

Budjettireissaajan ruokataivas

Viime kerralla kirjoittelin bussimatkalta, jonka piti kestää 10 tuntia. 12 tuntia myöhemmin aloimme lähestyä sivistystä. Tie Bolivian rajalta Uyuniin kulki vuoristossa kapealla soratiellä mennen mäkiä ylös ja alas. Matkaa oli vain 230km, joten voitte kuvitella kuinka huonoa tietä ajettiin, kun matka kesti 12 tuntia. Olin ottanut mukaan vain 0,5 litraa vettä ja pari banaania, joten loppumatka oli nälkäkärsimystä. Lisäksi olimme jossain 3000 metrin korkeudessa, joka tuntui päässä särkynä ja outona huminana. Oman lisäjännityksen matkaan toi bussin huonokuntoisuus. Matkatavaramme oli köytetty bussin katolle ja ajoittain näytti siltä kuin katto romahtaisi alas. 12 tunnin ajomatkan varrella oli vain kaksi kylää, joten kehittelimme jo kiinan ja espanjan poikien kanssa kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, kuinka löytäisimme itsemme keskeltä autiomaata. Ihmeen kaupalla bussi jaksoi perille ja kuran ja pölyn peittämä rinkkakin oli tallella.
En ehtinyt totutella itseäni uuteen korkeuteen, kun seuraavaksi päiväksi oli buukattu retki Salar de Uyuniin – Hollannin kokoiselle luonnonalueelle, joka koostuu pelkästään suolasta. En osaa edes sanoin kuvailla sitä paikkaa. Kilometrikaupalla kirkkaan valkoista suolakenttää ja kaukana horisontissa näkyi upeita vuoria. Suurin osa alueesta oli kuivaa suolaa, mutta alueelta löytyi myös matalan veden peittämää suolakenttää.

Alueen koosta saa hieman käsitystä, kun katsoo kuvan keskellä olevia ihmisiä.

Vietin Uyunissa vielä toisen päivän odotellessani yöbussia La Paziin. Kiertelin katuja ja lounastin paikallisten kanssa katukojussa. Keräsin muutamia katseita ainoana valkoihoisena, mutta muuten olen saanut olla täällä rauhassa. Katukojusta irtosi jonkin sortin riisi-peruna-maissilounas hintaan 1,30€.  Saman verran maksoin kahvista turistialueen ravintolassa.

Lounasseuraa

Syy, miksi hullaannuin Boliviaan heti, oli paikan aitous ja ihmisten ystävällisyys. Naiset kulkevat perinteiset mekot ja hatut päässä, kadut ovat huonokuntoisia ja rakennukset rapistuneita kivitaloja. Ihmiset ovat ystävällisiä ja yrittävät auttaa ja antaa neuvoja, vaikka en puhu heidän kieltään. Argentiinassa ihmiset lakkasivat auttamasta, kun huomasivat etten puhu espanjaa. Ja vaikka kuulin, että Boliviassa ei puhuta ollenkaan englantia, niin olen saanut täällä enemmän palvelua englanniksi kuin Argentiinassa.

Uyuni

Kävi myös niin, ettei tämä reissu olekaan pelkkää kesää. Täällä on aamut ja illat hyytävän kylmiä, kaikki kolme pitkähihaista paitaani on käytössä samaan aikaan ja piti ostaa jopa lapaset torilta. Villasukat sentään otin Suomesta mukaan. Päivällä on suht lämmintä auringon paistaessa, mutta ei silloinkaan mikään shortsikeli ole.
Uyunista suuntasin La Paziin, 3500 metrin korkeuteen maailman korkeimmalle pääkaupungille. Saavuin perille 5.30 aamulla ja päätin kävellä hostellille, koska se oli muutaman sadan metrin päässäbussiasemalta. Navigaattori ohjasi minut kuitenkin keskelle ei-mitään, jossa nuori poika juoksi luokseni ja käski laittaa kännykän pois ennen kuin joku nappaa sen kädestäni. Hän ohjasi minut oikeaan suuntaan ja lähdin kävelemään ilman navigaattoria pieni pelko mahanpohjassa. Luulin pian näkeväni hostellin kyltin, mutta koska sitä ei näkynyt, turhauduin ja otin taksin. Taksi ajoi kahden korttelin lenkin ja toi minut viisi metriä eteenpäin paikasta, josta nousin kyytiin. Olin siis seissyt hostellin vieressä ja taksikuski oli varmasti tiennyt asian. Muutaman korttelin lenkki oli keino hämätä ja pyytää 4 euroa kyydistä. Olin niin kiukkuinen, että paasasin hostellin työntekijälle siitä, kuinka heillä pitäisi olla nimikyltti ulko-oven vieressä.
Hostellissa tapasin kuitenkin kivoja tyttöjä ja koska me kaikki söimme paljon ja usein, vietimme kaksi päivää kierrellen kaupunkia ja maistellen kaikkia mahdollisia ruokia ja herkkuja, joita myytiin joka nurkassa. Aina, kun tuntui, ettei pysty syödä enää yhtään, joku ehdotti uutta maistiaista. Pakkohan se oli kokeilla. Taisin syödä seitsemän kertaa molempina päivinä. Siltikin rahaa ruokaan meni alle 10 euroa, kun 80 sentillä sai hampparin, 50 sentillä riisipuuron tapaista vanukasta, 70 sentillä kermamunkin ja kahdella eurolla kolmen ruokalajin lounaan. Ja sitten,  kun maistelee surutta kaikenlaista maassa, jonka kieltä ei ymmärrä, tulee vahingossa myös syötyä lehmän sydäntä…

 La Pazin ränsistyneintä katukuvaa
La Paz

Syömisen lisäksi katsastimme 4000 metrin korkeudessa olevan sunnuntaimarketin, joka kuulemma oli La Pazin top5 must do-listalla, mutta myös yksi vaarallisimmista paikoista. Alue oli hyvin köyhä, joten taskuvarkaita oli kuulemma paljon liikkeellä. Kuten kunnon turistit, laitoimme arvotavarat vyötärölaukkuihin villapaitojen alle ja saimme olla rauhassa mielin. Tajusimme olevamme ainoat gringot koko marketilla, joten paikan maine(joka on mielestäni liioiteltu) taisi pitää muut valkonaamat poissa. Ylipäätään Bolivian huono maine on mielestäni liioiteltua. Jos pitää järjen päässä, arvotavarat piilossa ja pysyy turvallisilla(hkoilla) alueilla, ei tämä maa ole sen pahempi paikka kuin muutkaan.

Yksi huono, 82 hyvää

Viime päivitystä kirjoittaessani koin reissun ensimmäisen huonon päivän. Olinkin jo odottanut, milloin se iskee. Kielimuurin ja välinpitämättömät ihmiset se vaati. Kauaa ei huono tuuli kestänyt, seuraavana päivänä olin taas onnellinen ja tarmoa täynnä. Uskaltauduin sanakirjan ja valmiiksi paperille kirjoitettujen lauseiden kanssa postiin, bussilippuluukulle  ja kahville. Kaikki meni muy bien ja bussikiskan mies yllätti puhumalla täydellistä englantia. Argentiinassa koin myös ensimmäisen hetken, kun kaipasin reissukaveria. Patikoin Saltassa kukkulalle illalla hämärän aikaan ja auringonlasku ja kaupungin valot olisivat näyttäneet mahtavilta yläilmoista. En kuitenkaan uskaltanut jäädä odottamaan pimeää yksin, koska jostain olin taas lukenut, että Etelä-Amerikassa ryöstetään ihmisiä pimeän aikaan patikointireiteillä. En tiedä, onko totta, mutta en jäänyt ottamaan selvää.
Viimeisenä päivänä Argentiinassa tein turistibussireissun Argentiinan pohjoisosaan Humachuacaan, jossa oli mielettömän upeita vuoria. Vierailimme myös vanhassa Inka-kylässä. Miettikää, miten kauan alla olevien asumusten rakentaminen on kestänyt, kun ei ole ollut sementtiä vaan on täytynyt löytää täydellisesti yhteensopivat kivet.

Turrereissun jälkeen oli aika hypätä taas yöbussiin ja matkustaa Argentiinan ja Bolivian rajalle. Sieltä  kävellen Bolivian puolelle ja 10 tunnin bussi Uyuniin. Tätä varten olin kirjoittanut kaksi A4:sta täyteen espanjan lauseita, joita saattaisin tarvita rajan ylityksessä tai bussin löytämisessä. Taas kerran kaikki meni kivuttomasti. Bussissa tapasin tyttöjä, jotka olivat myös kävelemässä rajan yli, joten hyppäsin heidän matkaansa. He jatkoivat eri kaupunkiin, mutta pian tapasin kiinalaisen pojan, jolla oli sama määränpää hostellia myöten. Nappasimme remmiimme vielä espanjalaismiehen, joten saimme tulkkausta tarpeen tullen.
Tähän väliin haluan kertoa ihmisistä, joita olen tavannut tällä reissulla. Oma lukunsa on tietysti Minna, Julia ja Madde, joiden kanssa tuli jaettua monta ikimuistoista hetkeä. Sitten on ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt vain päivän pari, mutta alusta asti on tuntunut, kuin olisi tunnettu aina. Näiden ihmisten kanssa olen käynyt mahtavia keskusteluja. Sellaisia, joita voi käydä vain toisen yksin matkustavan reppureissaajan kanssa.
Uudessa-Seelannissa oli israelilainen mies, joka oli juuri lopettanut seitsemän vuoden uran armeijassa ja aikoi matkustaa vuoden. Tapasimme uimareissulla kuumissa lähteissä ja vietimme pari päivää yhdessä Aucklandissa. Kävi ilmi, että meillä oli hyvinkin samanlaiset lapsuudet ja perheet, vaikka toinen asui jatkuvien konfliktien maassa ja toinen tuiki turvallisessa Suomessa. Sitten oli ranskalainen mies, jonka tapasin Australiassa Fraser Islandilla, jossa hän asui kolmatta kuukautta kaukana sivistyksen parista. Hän oli toiminut opettajana kotimaassaan ja puimme yhdessä nykylasten ja -perheiden ongelmia. Argentiinassa oli israelilainen tyttö, joka myös oli juuri päässyt armeijasta ja matkusti ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Hänen kanssaan jaoimme toisillemme kaikki matkustamisen aiheuttamat tunneskaalat 12-tunnin reissulla pohjoiseen. Kaikilta näiltä ja muiltakin tapaamiltani ihmisiltä olen oppinut jotain, uudenlaisia ajatustapoja tai uutta tietoa eri kulttuureista. Esimerkiksi mielikuvani Israelista on nyt täysin erilainen kuin ennen.
Olen ollut Boliviassa nyt 5 tuntia, joista kaksi odotin myöhässä olevaa bussia, tunnin istuin bussissa odottaen sen lähtemistä ja kaksi tuntia olemme ajaneet kivikkoisella hiekkatiellä. Silti olen jo hullaantunut tähän maahan. Tästä tulee hyvät 1,5 viikkoa.

Sujuvaa kehonkieltä

Argentiinaan matkustaessani olin valmistautunut kahteen asiaan: olisi pidettävä parempi huoli omasta turvallisuudesta ja tulisin pärjäämään englannilla ja muutamalla espanjan fraasilla. Hyvin pian opin, että englantia ei puhunut juuri ketään muutamaa hostellin työntekijää lukuun ottamatta ja että Argentiina ei olekaan niin turvaton maa, mitä annetaan ymmärtää.

Tähän saakka olen pärjännyt ilman espanjaa kohtalaisesti. Elekielellä pääsee pitkälle ja useissa tilanteissa olen osannut arvata, mitä toinen tarkoittaa. Ymmärrän helpommin kirjoitusta kuin puhetta, koska muutamat sanat ovat samankaltaisia englannin kanssa. Sitten on tilanteita, kun olisi elintärkeää ymmärtää minulle annettuja ohjeita, eikä mikään kehonkieli mene perille. Silloin tulee ikävä Uuteen-Seelantiin. Nämäkin tilanteet ovat kuitenkin aina kääntynyt parhain päin, yleensä englantia puhuvan kolmannen osapuolen kautta.

Odotin täällä olevan paljon amerikkalaisia reissaajia ja jonkin verran eurooppalaisia, mutta toistaiseksi kaikki on joko Etelä-Amerikasta tai Ranskasta, eikä kukaan näistä edustajista puhu englantia. Saan siis melko rauhassa olla hostelleilla, kukaan ei tunnu edes huomaavan läsnäoloani sen jälkeen kun käy ilmi, että “Hola, qe tal?” on ainut keskustelu, jonka minun kanssa voi käydä.

Buenos Airesissa vietin ensimmäiset kolme päivää ja ihmettelin, kun vähän väliä taivaalta ripotteli vesipisaroita. Sitten tajusin, että ne tippuvat katoilta. Yritin olla miettimättä, kenen pesuvesiä saan päälleni, kunnes sain tietää, että vesi tippuu huonosti asennetuista ilmastointilaitteista.

Ensimmäisen kävelyretken jälkeen kaupungissa kävi selväksi, että argentiinalaiset on  makean perään. Joka nurkassa on leipomo tai kahvila ja yleinen paikallinen välipala onkin keksintapainen leivos. Niitä tarjoiltiin jopa aamupalaksi bussissa. Hostelleissakin on ilmaiset aamupalat, mikä on plussaa kukkarolle. Aamupalat on kuitenkin makeita croissanteja paikallisella nutellalla, keksejä ja vehnäleipää marmeladilla. Jos tarjolla on ilmaista ruokaa, en yleensä siitä kieltäydy. Se on plussaa kukkarolle, mutta niin kyllä vyötäröllekin…

Buenos Airesista matkustin Cordobaan muutamaksi päiväksi. Varasin 10 tunnin yöbussin säästääkseni hostellimaksussa. Luulin, että bussin selkänoja menee saman verran taakse kuin Suomessakin, mutta se menikin noin 160 astetta ja lisäksi jalkojen alle sai vedettyä pehmustetun tuen, joten olo oli melko mukava! Voitti jopa muutaman hostellisängyn Aucklandissa. Olin niin innossani asiasta, että ennen kuin bussi edes oli lähtenut liikkeelle, levytin jo makuuasennossa silmälaput päässä. Yllätyin siis hieman, kun hetken päästä tarjoilijasetä toi minulle ruokaa: kaksi leipää ja leivoksen, kuinkas muutenkaan.

Aamuseitsemältä olin Cordoban bussiasemalla. Kun Uudessa-Seelannissa vain ilmestyin uuteen kaupunkiin ja selvitin paikan päällä, missä hostellini sijaitsee, päätin täällä olla viisaampi. Olin katsonut reittiohjeen valmiiksi ja kirjoittanut sen ylös. Sattui kuitenkin niin, että bussiasema sijaitsikin ihan eri nimisellä kadulla, kuin mitä reittiohjeeni sanoi. Tietysti myös puhelimeni, joka ilmeisesti kärsii jatkuvasta kuumuudesta, ei toiminut enkä saanut käytettyä google mapsia. Tunnin jaksoin istua asemalla odottaen puhelimen jälleenelpymistä. Sitten sain tarpeekseni ja otin taksin, vain huomatakseni, että reittini olikin ollut oikea, vain ensimmäinen kadunnimi oli väärä.

Cordobasta matkustin Saltaan ja tapasin ensimmäiset englantia puhuvat matkaajat! Tietysti hostellin työntekijät eivät puhu englantia sanaakaan… Mutta täällä on kukkula, joten pääsin taas patikoimaan. Aamulla kaduilla kävellessäni ihmettelin hetken, miksi ihmiset kantavat käsissään puiden oksia, kunnes osuin katedraalin eteen, jossa oli jonkinlaiset Palmusunnuntai-karkelot menossa. Ehdin jo unohtaa, että olen katolisessa maassa.

Elämänrytmi täällä on erilainen etenkin Uuteen-Seelantiin verrattuna. Kun siellä melkein koko dormi oli klo 22-23 nukkumassa ja aamulla klo 7-9 hereillä, täällä syödään päivällistä yhdeksän jälkeen, valvotaan kahteen ja nukutaan puoleenpäivään. Ensimmäisinä kahten yönä Buenos Airesissa en nähnyt kertaakaan huoneessani nukkuvia seitsemää miestä (heidän hereillä ollessaan), koska nukkumarytmimme oli päinvastaiset.

Turvattomaksi en ole oloani varsinaisesti tuntenut, mutta kerran kun kävelin Buenos Airesissa  etsien värikkäitä taloja, huomasin joutuneeni epäilyttävän oloiselle alueelle eikä kaduilla näkynyt kuin muutama paidaton mies maleksimassa. Jostain joskus luin, että koskaan ei saa näyttää siltä kuin olisi eksynyt tai peloissaan, joten jatkoin matkaa leuka pystyssä silmäkulmista tiiraillen miesten liikkeitä. Miehiä ei kuitenkaan kiinnostanut minun liikkeet ja lopulta löysin värikkäät talotkin.

Vaikka Argentiinassa on kauniita maisemia ja mielenkiintoista arkkitehtuuria, lähden mielelläni eteenpäin. Seuraava etappi on Bolivia ja siellä ei kuulemma puhuta englantia enää ollenkaan. Kolme päivää aikaa opetella espanjaa…

Recoleta-hautausmaa, johon Evitakin on haudattu.

Casa Rosada
Boca-asuinalue Buenos Airesissa

Pyykkipäivä

Cordoban katedraali

Valokuvia kadulla ihmisistä, jotka “katosivat”. Menneinä vuosina Argentiinan valtio otti “pettureilta” henkilötunnukset ja paperit pois, jolloin kyseiset ihmiset eivät olleet virallisesti enää olemassa, eivätkä pystyneet tekemään töitä tai muuttamaan muualle.

Salta

Salta

Tuhansia askeleita

Taisin kehua, kuinka hyvä bussijärjestelmä Uudessa-Seelannissa on. Bussit kulkee kyllä hyvin kaupunkien välillä, mutta siihen se loppuukin. Kaupunkien sisäinen liikenne on huonoa ja julkiset ei koskaan mene turistikohteisiin. Ylihinnoiteltuja turrebusseja kyllä kulkee. Tämän takia olenkin kävellyt paljon. Jos yhteen suuntaan kävelee 30min, se on lyhyt matka. Tuntikin menee helposti. Kahden tunnin kävelyä varten täytyy jo varata ruokaa mukaan, jotta jaksaa vielä takaisinkin. Jalat jo vähän nikottelee vastaan, kun on kaksi viikkoa kävellyt vähintään 14km päivässä.

Särky kuitenkin unohtui elämäni pisimmällä ja upeimmalla patikoinnilla. Seitsemän tuntia ja 19,4km, korkein huippu 1886 metriä. Trekki kiersi (tuli)vuorten välistä, ympäri ja yli. Vuoristossa kävellessä tuntui, kuin olisi ollut toisella planeetalla. Vuoria, tulivuoria, hiekkatasankoja ja puhtaan sinisiä järviä. En olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Ehkä elämäni upein hetki; lounas 1886 metrin korkeudessa katsellen vuorten alla näkyvää turkoosia lampea. Samaisessa vuoristossa kuvattiin Lord of the rings-pätkääkin.

Yllätyin siitä, että täällä on paljon geotermistä toimintaa. Muutamissa kaupungeissa näkee höyryä nousevan maan alta, puistossa on kiehuvia lampia ja joista ja järvistä löytyy kuumia kohtia. Kävimme kylpemässä joessa, johon virtasi kuuma puro tehden vedestä mukavan lämpimän. Lämmintä vettä riitti vain muutamalle neliömetrille, joten siellä me turret istuttiin, joessa kylki kyljekkäin kiinni toisissamme.

Joka päivä rakastun enemmän ja enemmän tähän maahan. Maisemat ovat vaan niin henkeäsalpaavia. Lisäksi pidän siitä, että täällä törmää samoihin ihmisiin uudestaan, joten tuntuu kuin olisi ystäviä kaikkialla. Olisi pitänyt ymmärtää antaa enemmän aikaa tälle maalle, mutta onpahan syy tulla takaisin.

Hobittien mailla

Saavuin Uuteen Seelantiin, Aucklandiin sateisena lauantai-iltana ja tarkoituksena oli tavata Balin tuttua kolmen päivän ajan. Koska wifit on kiven alla ja hostellin netti ei toiminut, juoksin ensimmäisenä iltanani ympäri kaupunkia etsien toimivaa yhteyttä, tuloksetta. Sama homma jatkui toisena päivänä. Loppujen lopuksi en koskaan tavannut tuttuani, mutta löysin ilmaisen wifin kadulta. Otin siitä kaiken irti ja istuin kadulla läppärin, papereiden ja luottokortin kanssa varailemassa busseja ja hostelleja. Jossain kohtaa tajusin, että olisin oiva ryöstön kohde ja yritin olla näkymätön, kun kodittomia ihmisiä tuli örisemään viereen.

Kodittomia on Aucklandissa paljon, mikä oli yllättävää. Kapkaupungissakin oli ja enemmänkin, mutta he heräsivät aamulla, kasasivat tavaransa ja lähtivät liikkeelle. Aucklandissa kodittomat nukkuvat koko päivän puiston penkeillä, kaduilla ja kauppojen katosten alla. Kapkaupungissa poliisit ottivat kadulla nukkuvien tavarat talteen, mutta täällä ei näytä olevan väliä, mihin leiriytyy tyynyn ja makuupussinsa kanssa.

Neljäntenä päivänä tajusin jättää wifit taakseni ja otin suunnaksi pohjoissaaren kaupungit. Bussiyhteydet on täällä hyvät, joten niiden kanssa on helppo matkustaa paikasta toiseen. Suunnitelmani oli 11:sta päivän aikana vierailla viidessä eri kaupungissa, joten reissutahti oli kaksi yötä per paikka ja aamun aikaisimmat bussit, jotta aika riittäisi nähtävyyksiin.

Niinkuin Australiassa niin täälläkin ihmiset reissaavat monta kuukautta ja ovat ihmeissään mun kahden viikon visiitistä. Yksi tyttö kertoi saaneensa vain kuusi kuukautta aikaa matkustamiseen, joten ei ole järkeä reissata muualla kuin Uudessa Seelannissa. Ilmeisesti mun 10 maata viidessä kuukaudessa ei ole se normi setti.

Vaikka koko ajan olen tavannut ihmisiä ja paljon, on täällä muihin tutustuminen helpompaa kuin missään muualla. Joka hostellissa kaikki on superystävällisiä ja kiinnostuneita muiden asioista. Uudet ihmiset otetaan lämpimästi vastaan ja keskusteluja syntyy helposti koko porukan kesken. Mietin, mistä tämä ero voisi johtua ja päättelin, että tänne tulee ehkä enemmän aktiivisempia, rennompia ja maanläheisempiä ihmisiä. Kuitenkin sääolosuhteet eivät ole pelkkää aurinkoa ja lämpöä ja suurin aktiviteetti on patikointi ja eräjormailu. Ei siis mikään ranta-baari-shoppailu-loma kuten Thaimaassa.

Nyt istun bussissa matkalla Taurangaan. Ikävöin sadetakkia ja lämpimiä vaatteita Suomesta. Tien molemmilta puolilta nousee korkeat vihreät kukkulat, joissa laiduntaa lampaat ja lehmät. Kukkulat on vihreimmät, joita olen koskaan nähnyt. En voi lakata hymyilemästä, koska maisemat ovat niin uskomattomat.