Tuhansia askeleita

Taisin kehua, kuinka hyvä bussijärjestelmä Uudessa-Seelannissa on. Bussit kulkee kyllä hyvin kaupunkien välillä, mutta siihen se loppuukin. Kaupunkien sisäinen liikenne on huonoa ja julkiset ei koskaan mene turistikohteisiin. Ylihinnoiteltuja turrebusseja kyllä kulkee. Tämän takia olenkin kävellyt paljon. Jos yhteen suuntaan kävelee 30min, se on lyhyt matka. Tuntikin menee helposti. Kahden tunnin kävelyä varten täytyy jo varata ruokaa mukaan, jotta jaksaa vielä takaisinkin. Jalat jo vähän nikottelee vastaan, kun on kaksi viikkoa kävellyt vähintään 14km päivässä.

Särky kuitenkin unohtui elämäni pisimmällä ja upeimmalla patikoinnilla. Seitsemän tuntia ja 19,4km, korkein huippu 1886 metriä. Trekki kiersi (tuli)vuorten välistä, ympäri ja yli. Vuoristossa kävellessä tuntui, kuin olisi ollut toisella planeetalla. Vuoria, tulivuoria, hiekkatasankoja ja puhtaan sinisiä järviä. En olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Ehkä elämäni upein hetki; lounas 1886 metrin korkeudessa katsellen vuorten alla näkyvää turkoosia lampea. Samaisessa vuoristossa kuvattiin Lord of the rings-pätkääkin.

Yllätyin siitä, että täällä on paljon geotermistä toimintaa. Muutamissa kaupungeissa näkee höyryä nousevan maan alta, puistossa on kiehuvia lampia ja joista ja järvistä löytyy kuumia kohtia. Kävimme kylpemässä joessa, johon virtasi kuuma puro tehden vedestä mukavan lämpimän. Lämmintä vettä riitti vain muutamalle neliömetrille, joten siellä me turret istuttiin, joessa kylki kyljekkäin kiinni toisissamme.

Joka päivä rakastun enemmän ja enemmän tähän maahan. Maisemat ovat vaan niin henkeäsalpaavia. Lisäksi pidän siitä, että täällä törmää samoihin ihmisiin uudestaan, joten tuntuu kuin olisi ystäviä kaikkialla. Olisi pitänyt ymmärtää antaa enemmän aikaa tälle maalle, mutta onpahan syy tulla takaisin.

Hobittien mailla

Saavuin Uuteen Seelantiin, Aucklandiin sateisena lauantai-iltana ja tarkoituksena oli tavata Balin tuttua kolmen päivän ajan. Koska wifit on kiven alla ja hostellin netti ei toiminut, juoksin ensimmäisenä iltanani ympäri kaupunkia etsien toimivaa yhteyttä, tuloksetta. Sama homma jatkui toisena päivänä. Loppujen lopuksi en koskaan tavannut tuttuani, mutta löysin ilmaisen wifin kadulta. Otin siitä kaiken irti ja istuin kadulla läppärin, papereiden ja luottokortin kanssa varailemassa busseja ja hostelleja. Jossain kohtaa tajusin, että olisin oiva ryöstön kohde ja yritin olla näkymätön, kun kodittomia ihmisiä tuli örisemään viereen.

Kodittomia on Aucklandissa paljon, mikä oli yllättävää. Kapkaupungissakin oli ja enemmänkin, mutta he heräsivät aamulla, kasasivat tavaransa ja lähtivät liikkeelle. Aucklandissa kodittomat nukkuvat koko päivän puiston penkeillä, kaduilla ja kauppojen katosten alla. Kapkaupungissa poliisit ottivat kadulla nukkuvien tavarat talteen, mutta täällä ei näytä olevan väliä, mihin leiriytyy tyynyn ja makuupussinsa kanssa.

Neljäntenä päivänä tajusin jättää wifit taakseni ja otin suunnaksi pohjoissaaren kaupungit. Bussiyhteydet on täällä hyvät, joten niiden kanssa on helppo matkustaa paikasta toiseen. Suunnitelmani oli 11:sta päivän aikana vierailla viidessä eri kaupungissa, joten reissutahti oli kaksi yötä per paikka ja aamun aikaisimmat bussit, jotta aika riittäisi nähtävyyksiin.

Niinkuin Australiassa niin täälläkin ihmiset reissaavat monta kuukautta ja ovat ihmeissään mun kahden viikon visiitistä. Yksi tyttö kertoi saaneensa vain kuusi kuukautta aikaa matkustamiseen, joten ei ole järkeä reissata muualla kuin Uudessa Seelannissa. Ilmeisesti mun 10 maata viidessä kuukaudessa ei ole se normi setti.

Vaikka koko ajan olen tavannut ihmisiä ja paljon, on täällä muihin tutustuminen helpompaa kuin missään muualla. Joka hostellissa kaikki on superystävällisiä ja kiinnostuneita muiden asioista. Uudet ihmiset otetaan lämpimästi vastaan ja keskusteluja syntyy helposti koko porukan kesken. Mietin, mistä tämä ero voisi johtua ja päättelin, että tänne tulee ehkä enemmän aktiivisempia, rennompia ja maanläheisempiä ihmisiä. Kuitenkin sääolosuhteet eivät ole pelkkää aurinkoa ja lämpöä ja suurin aktiviteetti on patikointi ja eräjormailu. Ei siis mikään ranta-baari-shoppailu-loma kuten Thaimaassa.

Nyt istun bussissa matkalla Taurangaan. Ikävöin sadetakkia ja lämpimiä vaatteita Suomesta. Tien molemmilta puolilta nousee korkeat vihreät kukkulat, joissa laiduntaa lampaat ja lehmät. Kukkulat on vihreimmät, joita olen koskaan nähnyt. En voi lakata hymyilemästä, koska maisemat ovat niin uskomattomat.

Paratiisissa

Brisbanen rennot päivät jäi taakse ja vuorossa oli Fraser Island-tour. Kolme päivää ja kaksi yötä telttailua maailman suurimmalla hiekkasaarella ja Unescon perintökohteella. Matkanteko saarella tapahtui neljällä maasturilla jonossa, seuraten oppaan autoa. Meitä oli kahdeksan hengen porukka per auto ja onnekkaasti pääsin autoon, jossa muutkin olivat yksin matkaavia. Saarella ei juurikaan ollut teitä tai asumuksia. Ajo tapahtui hiekalla, välillä jopa vedessä ja majoituimme telttaleirissä. Maisemat olivat taas kerran uskomattomat. Tuntui, kuin olisi ollut roadtrip-elokuvassa, kun auton ikkunasta näkyi vain hiekkaa silmänkantamattomiin. Aboriginaalien kielellä saaren nimi onkin K’gari -paratiisi. Saarella oli paljon järviä, mm. Lake Mckenzie, joka syntyi pelkästä sadevedestä. Uimme myös Champagne poolissa, joka oli kallionrakoon syntynyt allas, jonka aallot löivät merestä kallioiden yli. Saarella oli myös haaksirikkoutunut laiva, joka tänä päivänä oli lähinnä kasa ruostunutta metallia. Aina välillä silmään osui dingoja, jotka näyttivät söpöiltä koirilta, mutta todellisuudessa saattoivat hyökätä ihmisten kimppuun, joten yksin kulkemista tuli saarella vältellä. Kun yöllä olimme rannalla katsomassa täysikuuta ja kolme dingoa tuli esille puskasta, oli hetken kuumottavat oltavat. Onneksi ne olivat yhtä kilttejä, miltä näyttivätkin.
Kaikki olivat hehkuttaneet, kuinka upea kokemus Fraser Island on telttailuineen päivineen, joten odotin siltä paljon. Ensimmäisenä yönä mulle iski 40 asteen kuume ja angiina – saarella, jossa ei ole apteekkia tai lääkäriä. Seuraava päivä ei siis varsinaisesti ollut mahtavien kokemusten ilotulitusta. Menin porukan mukana kukkulakiipeilyille  ja uintiretkille, mutta lähinnä odotin hetkeä, jolloin pääsisin takaisin autoon nukkumaan. Lopulta onnistuin saada käsiini antibiootteja, joten viimeinen päivä oli jo hiukan parempi. On se kumma, etten ole puhunut tai ollut edes viittä metriä lähempänä lapsia kahteen kuukauteen ja silti nämä lasten taudit vaivaa mua täälläkin.
All in all, olisi ollut ihan mahtava reissu ilman sairastumista, mutta senkin kanssa silti superhieno! Joku ennen lähtöäni kysyi, otanko Suomesta mukaan antibiootteja varmuuden vuoksi. Vastasin, että saa niitä sitten paikan päältäkin helposti…

Ajelua meressä

Lake Mckenzie

Eli Creek

Champagne pools

Eläintarha keskellä kaupunkia

Brisbanessa hurahti viikko ihmetellen kaikenlaista ja kaikenkarvaista. Kaduilla löntysteli puolen metrin kokoiset liskot, ruokaani väijyivät hieman liskoja suuremmat linnut 30cm nokan kanssa, yöllä opossumit juoksi aidoilla ja taivaalla lenteli lepakot, joiden siipienväli oli valehtelematta metrin. Jos olisin malarialääkityksellä, olisin luullut näkeväni taas lepakkoharhoja. Aamuisin, kun oli hieman pilvistä ja 26°C, paikalliset olivat vetäneet buutsit ja villapaidat päälle. Keskipäivän pahimman kuumuuden aikana heitä oli pilvin pimein puistossa juoksemassa ja treenaamassa. Itse kävin juoksemassa aamukahdeksalta ja jälkihikeä pukkasi vielä kymmeneltä.

Suurin osa muista reissareista, joita olen tavannut täällä, on ollut tai aikoo olla Australiassa useita kuukausia. Useimmilla on working holiday-viisumi, joten he työskentelevät aina välillä. Kaikki ovat ihmeissään kun kerron, että olen täällä vain kolme viikkoa. Olisihan täällä paljon nähtävää, mutta en jaksaisi olla täällä useita kuukausia. Ehkä koska olen jo asennoitunut tähän pari viikkoa per paikka aikatauluun. Uudestaan voisin tulla, mutta sitten haluaisin nähdä länsirannikon. Muutenkin the must-juttu täällä tuntuu olevan itärannikon rantakaupunkien läpi käyminen ja ne muutamat, mitä bussin ikkunasta näin vaikutti melko samanlaisilta kuin Etelä-Afrikan rantakaupungit, jotka kolusin läpi kuusi vuotta sitten. Ja se oli sentään Afrikka.

Jonkinlainen reissuväsymys iski tähän kohtaan myös. Muutama päivä meni nukkuessa ja syödessä kaurapuuroa. Onneksi Brisbanessa on tekoranta keskellä kaupunkia, joten siellä sai muutaman päivän kulutettua autuaasti tekemättä mitään. Asuin loppuviikon Julian luona ja tuntui, kuin olisi ollut kotona. Hengailin Julian kanssa ja jutustelin hänen kämppisten kanssaan. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut eikä tarvinnutkaan.

No worries

Melbourne vaihtui muutaman päivän jälkeen Byron Bayn hippirantakaupunkiin. Taisin käyttää tuttavani vieraanvaraisuutta hyväkseni liian kauan, kun aloin kuulla vihjailuja, että voisin jo lähteä…

Byron Bayssa tavattiin taas Minnan, Julian ja Madden kanssa. Vaikka yksin olo oli tehnyt hyvää niin kaipasin jo juttukavereita. Sain myös neljäksi päiväksi seuralaisen samassa huoneessa asuvasta 19-vuotiaasta Nickistä. Hetkeksi jäin miettimään mitä mä 27-vuotias koluan näitä hikisiä reppureissaajamestoja läpi tämän ikäisenä, kun muut on parikymppisiä. Harmittelin, etten tajunnut jo nuorempana lähteä maailmalle. Olisi vaikka kuinka paljon reissuvuosia edessä ja vastuuta vähemmän kotona. Mutta ei auta, jos henkisen kantin kesti kypsyä näin kauan. Yritän muistaa sen, mihin uskon: aika kyllä tulee. Nuorempana ei ollut tämän aika.

Rakastuin Byron Bayhin jo bussin ikkunasta. Pieniä, ja värikkäitä, kotoisan näköisiä kauppoja ja kuppiloita, ei korkeita rakennuksia eikä liikaa liikennettä. Muutamia hippejä ja paljon surffareita. Rennon tunnelman aisti heti. Ylipäätään aussien lempifraasi on no worries-ei huolta. Sen saa melkein mihin tahansa vastaukseksi. Paitsi silloin, kun kerroin hostellin omistajalle vetäneeni huoneeni avaimet vessasta alas. Silloin oli vähän worries.

Australiassa on erikoista se, miten paljon täällä on sääntöjä ja rajoituksia. Kun Thaimaassa sai tuoda oman kaljan ravintolaan, täällä on alkoholivapaita alueita siellä täällä, leikkipuistoa ei saa käyttää sadesäällä ja hostellin nettikin toimii vaan tietyn ajan päivästä. Välillä tuntuu, että asiat rullasi jopa paremmin Aasiassa kuin täällä.

Paikalliset on kuitenkin ystävällisiä. Ottipa yksi setämies muutaman juoksuaskeleenkin mun perääni tänään, kun näytin ilmeisen eksyneeltä ja hän halusi auttaa.

Reissubudjetti on tässä kohtaa jo levinnyt käsiin. Jos ei jo aikaisemmin niin vähintään nyt, kun buukkasin retken Fraser Islandille, paratiisiautiosaarelle, kiitos työnsä osaavan suomitravelagentti -Sampan. Muutenkin täällä on kaikki luonnollisesti kalliimpaa kuin Aasiassa, vaikka eniten rahaa menee matkustamiseen. Jos pysyisi samassa paikassa sen pari viikkoa, ei olisi rahasta huolta. Tai jos olisin ostanut lennot jo paljon etukäteen, enkä aina vain päiviä ennen. Kuitenkin haluan nähdä joka maasta mahdollisimman paljon ja lukkoon lyödyt päivämäärät kummittelemassa taka-alalla ahdistaa liikaa, joten tällä mennään. Pihistellään sitten loppureissusta tai ollaan kodittomia Suomessa.

onnen hetkiä

Viime viikolla tieni erosi matkaseuralaisistani ja olin ekaa kertaa yksin reissussa. Seurassa ollessa on aina niin paljon hälinää ja menoa, ettei kerkeä kuunnella omia ajatuksia. Nyt kun olin yksin, aloin tuntea täydellisiä onnenhetkiä: viiden tunnin päämäärättömän kävelyn jälkeen Balilla katsellessani auringonlaskua rannalla, lentokoneessa matkalla Australiaan, aamuseitsemältä neljän tunnin yöunien jälkeen istuessani bussissa kohti Melbournen rannikon nähtävyyksiä. Tuli mahtava fiilis, kun tajusin, että lähdin tälle matkalle oikeasti yksin ja olen vapaa tekemään juuri sitä, mitä haluan. Ei sillä, ettenkö olisi viihtynyt reissuseurassani, mutta välillä täytyy olla yksin kuullakseen itseään.

Sunnuntaina saavuin siis Melbourneen ja asustelin Bali-tuttavuuden luona. Hassua, että lähdin tälle reissulle karatakseni arjen velvotteita ja aikuiselämän paineita ja silti parin ensimmäisen päivän aikana Australiassa sain suuret kiksit arjen askareista. Pesin pyykkiä, tein ruokaa ja pääsin salille. Miten onnelliseksi voi tullakaan, kun on rinkka täynnä puhtaita vaatteita ja vain muutamaan vaatteeseen oli pinttynyt tahrat kiinni! Tai kun saa kaurapuuroa ja mustikoita aamupalaksi!

Melbourne voitti mut puolelleen sillä, että kaikki on kävelymatkan etäisyydellä, enkä eksynyt. Huomasin myös oppineeni löytämään halvimmat ruokapaikat. Mitä rumempi ja kolkompi ulkopuolelta, sitä halvempi. Kyllä Australiassakin saa kunnon lounaan 5 eurolla, kun osaa etsiä.

Rakastuin Hosier Laneen, joka on muutama kadunpätkä täynnä taidokkaita graffiteja. Vierailin myös vanhassa vankilassa, jossa on hirtetty ihmisiä 1800-luvulla murhista ja varkauksista. Mieleeni jäi mies, joka oli hirtetty lapsentaposta,  ja 2000-luvulla mies oli todettu syyttömäksi, koska tapauksen todisteet oli edelleen tallessa.

Buukkasin itselleni myös koko päivän reissun Melbournen läheiselle rannikolle, jossa ajettiin Great Ocean Road läpi ja pysähdyttiin nähtävyyksissä. Kävelimme sademetsässä, jossa haistoi eucalyptuspuiden tuoksun ja näin muutaman koalankin nukkumassa puussa. Ihan mielettömiä maisemia, etenkin suuret kivenlohkareet meressä.

– Päivi

Valkoiset naiset Ubudissa

Kuukausi matkustamista takana. En tiedä mihin päivät on kadonnut. Aina tuntuu olevan tekemistä ja vaikkei olisikaan, niin aika vain kuluu siivillä, kun ei tarvitse katsoa kelloa.

Neljä päivää vietettiin Ubudissa, Balin kulttuurikeskuksessa. Käytiin katsomassa balilaista tanssia, joka oli mielenkiintoista, mutta paikoittain pitkäveteistä. Liikkeet ja tanssit oli melko samanlaisia, joten lyhempikin versio olisi riittänyt.

Kiipesin myös ensimmäistä kertaa tulivuorelle. Gunung Batur on 1717metriä korkea ja edelleen aktiivinen. Laavaa ei kuitenkaan näkynyt missään, vaan se oli maan alla piilossa. Aloitimme trekin kolmen aikoihin aamulla, kun vielä oli pimeää. Taskulampun valossa kiivetessä kävi mielessä, mihin on taas itsensä laittanut. Reitti oli vaan kivikkoa, irtokiviä ja hiekkaa. Viiden jälkeen oltiin hyytävän kylmällä huipulla ja odoteltiin auringonnousua. Meille oltiin luvattu huipulla aamiainen, jota ei kuitenkaan saatu. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen ruoatta jääminen nosti kiukun pintaan enkä jaksanut fiilistellä maisemia. Juuri kun aurinko oli nousemassa,  taivaalle kerääntyi suuret pilvet ja sumua, joten varsinainen auringonnousukin jäi näkemättä. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä kraatteri ja vuorelta nouseva kuuma höyry. Jotkut trekkaajat saivat oppailtaan höyryssä keitettyjä munia. Me ei oltu niin onnekkaita.

Gunung Batur

Yhtenä päivänä otettiin taksi koko päiväksi ja käytiin kiertämässä temppeleitä, riisipeltoja ja kahviplantaaseja. Temppeleissä suurin turistinähtävyys oli ilmeisesti me, kolme blondia ja valkoista naista, koska ihmiset halusivat ottaa kuvia meidän kanssa kerta toisensa jälkeen. Ihmiset jopa juoksivat samaan kuvaan meidän kanssa, kun poseerasimme kameran edessä. Kahviplantaaseilla saimme maistella ilmaisia kahvi- ja teenäytteitä. Indonesiassa herkkukahvia on sivettikissakahvi. Sivettikissat syövät plantaaseilla kahvipapuja ja heidän ulosteistaan jauhetaan kahvia. Julia osti tätä “special-kahvia” kupillisen, jota sain maistaa myös. Oli yllättävän hyvää ja pehmeän makuista, vaikka en yleensä juo mustaa kahvia.

Meillä oli taksikuskina nuori Putu-mies, joka kertoili juttuja balilaisesta elämästä. Esimerkiksi pareilla ei ole tapana asua yhdessä ennen avioliittoa ja kun he menevät naimisiin, nainen muuttaa miehensä perheen luo asumaan. Miehet eivät siis koskaan muuta pois vanhempiensa luota. Avioero ei ole yleinen, koska se on niin vaikea saada. Ensin täytyy saada lupa kylän päälliköltä ja sitten käydä monta virastoa läpi.

Skootterin vuokraaminen olisi täällä ihan ehdoton, jos haluaisi päästä liikkumaan halvalla ja helposti. Mun ainoa skootterilla ajo on päätynyt ojaan, joten en halunnut ottaa sitä riskiä uudestaan. Muita turisteja se ei näytä pelottavan ja joka hostellissa onkin ollut vähintään yksi ihminen, joka klenkkaa polvet ja sääret auki skootterionnettomuuden takia. Liikenne täällä on niin kaoottista ja vasemmalla puolella, joten ei ihme, että onnettomuuksia sattuu. Tai sitten käy niin, että ajaa itse itsensä ojaan, niinkuin yhdelle aussitytölle(ja mulle) kävi.

Kylmän kosteaa

Istun veneessä matkalla Gili Trawangan-saarelta Balille. Iho tarttuu kosteana nahkapenkkiin ja hienhajuista ilmaa voisi leikata veitsellä. Näitä matkustamisen iloja.

Gili oli upea saari. Ei autoja tai skoottereita, vain fillareita ja hevoskyytejä. Valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä. Harmi vain, että neljästä siellä vietetystä päivästä yhtenä satoi siedettävästi ja muina kaatamalla useita tunteja putkeen. Sateen takia kaikki tuntui olevan aina hieman kosteaa; vaatteet, iho ja sänky. Myös sähköt meni usein poikki, joten siellä sitä istuttiin lainehtivan hostellin pihalla pimeässä.

Päästiin kuitenkin snorklaamaan yhtenä päivänä, vaikka se olikin hyytävää hommaa. Kylmyyttä ei ole tarvinnut viimeiseen neljään viikkoon kokea enkä uskonut kaipaavani saunaa. Snorklaamassa näimme pari koralliriuttaa ja suuren suuria merikilpikonnia. Siellä me uitiin vierekkäin niiden kanssa ja katsottiin, kun ne syö. Oli kyllä rahan ja kylmyyden arvoista.

Paikallista rahaa. Enpä ole ennen nostanut 2,5 miljoonaa automaatista.

Gili Trawanganin paikallisessa ravintolassa halvimmat(0,8€) ja parhaat nuudelit.

7 tunnin sateen jälkeen.

Uhrilahjoja henkiolennoille.

Huijareita ja henkiolentoja

Terkkuja Balilta! Tiistaina lennettiin Kuala Lumpurin kautta Balille. Sain ruokamyrkytyksen tuliaisina lentokentältä kaksi tuntia ennen lentoa. Oli siis melko helvetillinen lento. Kaiken kukkuraksi Kuala Lumpurin lentokentällä oli miljoona laukkujenskannauspistettä ja sormenjälkiä otettiin vähän väliä. Hyvä puoli oli se, etten muistanut hermoilla sitä, jos meiltä kysellään lentolippua pois Balilta(joka pitäisi siis olla maahan mentäessä, mutta meillä ei ollut), koska mietin vain joka sekunti, mikä on paras paikka käydä oksulla kesken tarkastusten.

Kuala Lumpurin kenttä oli muutenkin mielenkiintoinen. Olin ensi kertaa muslimimaassa enkä ollut sitä lähtiessä tajunnut. Sain muutamia paheksuvia katseita pienten shortsieni kanssa, etenkin kun pelmahdin paikalle kesken 50 ihmisen joukkorukoushetken etsien vessaa.

Pari ekaa päivää Balilla meni nukkuen. Oltiin Kuta Beachilla, joka on turistein mesta Balilla. Eipä siellä paljon muuta ollutkaan. Nyt pitäisi olla low season, koska on sadekausi, mutta joka paikka on turisteja pullollaan. Mitäköhän sitten high seasonin aikaan…

Surffaamaankin pääsin! Otin parin päivän kurssin ja jo ekalla kerralla seisoin laudan päällä. Raskasta hommaa se on, kun täytyy aaltoja vastaan päästä merelle. Mutta hauskaa! Taisin selättää samalla pienehkön vesikammon, kun pyörin aalloissa ja hörpin pari litraa merivettä.

Bali on melko samantapainen kuin Thaimaa, mutta muutama asia on paremmin turistin näkökulmasta. Täällä on useimmat vessat siistejä ja jopa käsisaippuaa ja paperiakin löytyy. En tainnut pestä saippualla käsiäni kertaakaan Thaimaassa… Lisäksi ihmiset täällä puhuvat todella hyvää englantia. Jopa katumyyjät ja taksikuskit. Balilaiset ovat myös todella hyväntuulisia ja auttavaisia ihmisiä. Sain jopa ilmaisen skootterikyydin kotiin, kun olin eksynyt ja rahaton.

Toisaalta Bali ei ole samanlainen lintukoto kuin Thaimaa ja alan oppia sen. Täällä täytyy olla varovaisempi omaisuutensa kanssa. Kuulemma iltaisin skootterin kyydistä napataan ohikulkevien naisten laukkuja ja huonolla tuurilla jää laukkuun kiinni roikkumaan, jos hihna ei heti katkea. Tulinpa myös taksisedän kusettamaksi, kun sain takaisin feikkirahaa ja huomasin asian vasta seuraavana päivänä.

Se, mikä on omaleimaista Balin kulttuurissa on henkimaailman olennot, joita täällä palvotaan Hindu-jumalien lisäksi. Henkiolennoille jätetään uhrilahoja, kuten kukkia, suitsukkeita ja ruokaa, ja näitä lahjoja näkyy ympäriinsä, usein keskellä jalkakäytävääkin.

Kuta Beach ei ole ilmeisesti parasta Balia ja sitä odotellessa. Loikkasin hetkeksi parin hostellilla tapaamani tytön seuraan ja saavuimme Gili Trawangan-saarelle, joka on osa Lombokia. Muslimien ruokouskutsu raikaa taustalla ja sataa vettä. Vielä en ole ihan varma, minne olen päätynyt. We’ll see.

Hymyilevä kuu

Viikko Krabilla takana. Aika meni niin äkkiä, että tuntuu kuin oltaisiin juuri tultu tänne. Maisemat on ihan älyttömät. Suuret vehreät kalliot rannan ympärillä tuo viidakon lähelle. Auringon laskiessa taivas on milloin violetti, milloin vaaleanpunainen. Kuunsirppikin on hymynaama täällä puolella maailmaa.

Aika on kulunut rannalla, lenkkeillessä ja yöelämässä. Vihdoinkin ollaan saatu asua samassa hostellissa koko viikko ja se teki hyvää. Ensimmäisellä viikolla vaihdettiin paikkaa niin usein, etten jaksanut enää  edes purkaa rinkkaa löytääkseni puhtaita vaatteita. Why bother, kun täällä ei peseytymällä tule puhtaaksi, kiitos 45% ilmankosteuden ja ainaisen rannalla lojumisen. Tiukka matkaamistahti teki myös sen, että heräsin yhtenä yönä aivan tietämättömänä, missä olen ja ehkä ekaa kertaa iski tajuntaan, että olen täällä viisi kuukautta.

Yhtenä päivänä otettiin botski viereiselle rannalle ja päätettiin kiivetä vuorelle näköalapaikalle. “Polku” ylös oli vain kalliota ja kiviä, jota pitkin kiipeiltiin kuin apinat. Näköalapaikalta  jatkui myös toinen reitti alas, jossa sijaitsi laguuni. Päätettiin myös tehdä se sen enempää asiaa ajattelematta. Reitti näytti hieman vaikeammalta, mutta kyllähän me se selätettäisiin. Alasmeno kävi aina vaan vaikeammaksi ja loppumatka olikin vain suoraa kalliota, josta piti laskeutua köyden kanssa alas. Vähän tuli jo pupu pöksyyn, mutta purin hammasta, koska olin jo niin pitkällä. Vihdoin päästiin laguunille, joka ei loppupeleissä ollut edes kaiken sen vaivan arvoinen. Ylös kiipeäminen oli vieläkin haastavampaa, kun ei saanut jalansijaa mihinkään ja piti vetää itsensä narun kanssa ylös. Onneksi meillä oli mukana iso argentiinalaispoika, joka käytännössä veti mut ylös. Jalat ja kyynärvarret on niin mustelmilla ja haavoilla, että tietää tehneensä jotain extremeä.

Krabilla olen myös ihmetellyt paikallisten työaikoja. Hostellimme respa on auki klo 7.30-22.00. Koko tämän ajan, joka päivä on samat neljä neitiä töissä. Siellä he istuskelevat, ottavat päikkäreitä sohvalla, syövät ja meikkailevat. Luulen, että he jopa nukkuvat yönsä hostellissa. En myöskään ihan ymmärrä, miksi heitä täytyy olla neljä kerrallaan töissä, kun töitä ei näytä juurikaan olevan.

Ihmisiäkin ollaan taas tavattu liuta. On ihanaa tavata uusia tyyppejä, mutta samalla harmittavaista, kun useimpien kanssa ehtii viettämään vain yhden päivän. Kaikki reissaavat ja vaihtavat maisemia niin tiuhaan, että uusille ihmisille ei ole enempää aikaa. Tuntuu, ettei kukaan etsi ystäviä, vain hetkellistä juttuseuraa. Vaikka normaalielämässä lämpenen ihmisille hitaasti, tuntuu, että täällä taas kiintyy nopeasti ihmisiin, kun ei ole omia läheisiä lähellä.

Thaimaan etappi on nyt tullut päätökseen, tiistai-illalla olemme Balilla ja viimeistään torstaina aion olla surffaamassa.

Ao Nang-ranta

Aamurappus-treeni

 
Reitti Laguunille

Laguuni

Näköalapaikalta

Kyllähän siitä kiipeämisestä varoitettiin… takana näkyy näköalapaikalle johtava “polku”

Prinsessa-ranta

Yhden illan ystävykset Suomesta, Argentiinasta, Saksasta ja Kiinasta