Huipulla

Ensimmäinen kuuma päivä Boliviassa ja löysin itseni patikoimassa 3900 metrin korkeudessa. Ylipäätään ylämäkeen käveleminen on raskasta, mutta täällä ei tarvinnut ottaa kuin muutama askel niin happi meinasi loppua ja sydän räjähtää. Ihmeellinen tunne, kun yleensä tuossa tilassa myös jalat on ihan loppu. Täällä jalat jaksaisi vielä vaikka kuinka, mutta muu kroppa ei.
Olin siis Isla Del Solilla, Titicaca-järvellä sijaitsevalla saarella. Saari on 9km pitkä ja patikoimme saarta ympäri kaksi päivää uuden kanadalaisen tuttavuuden kanssa. Saarella on paljon inkaraunioita, joita metsästimme vaihtelevalla tuloksella. Yksin olisin eksynyt ja kanadalaisenkin reittivalinnat olivat välillä mielenkiintoisia, mutta aina löysimme takaisin kylään.

Saarella ei ollut ollenkaan moottoriajoneuvoja, joten jalkaisin mentiin. Paikallisten elinkeino oli paimentaminen, joten aaseja, alpakoita ja possuja tuli kaduilla vastaan. Saari on maailman korkeimmalla sijaitseva saari ja eteläosassa asumukset, ravintolat ym. on ripoteltu mäen varrelle, joten kiipeämiseltä ei voi välttyä. Pohjoisosassa, jossa vietin yhden yön, palvelut löytyi maan tasalta.

Saarella oli myös paljon kulkukoiria ja kuulin, että ne voi purra. Kanadan poika vain silitteli niitä tyytyväisenä ja saman tien kun lähdin yksin patikoimaan, koira hyökkäsi kimppuun ja roikkui välillä ranteessa, välillä nilkassa kunnes parempi uhri käveli ohitse ja pääsin livahtamaan paikalta.

Tällä matkalla olen kehittänyt halun kiivetä jokaiselle hiukankin kiivettävän näköiselle vuorelle tai kukkulalle. Olen pitänyt kävelemisestä jo kauan, mutta ylämäkeen kiipeäminen ei ole ollut lähellä sydäntäni ennen tätä reissua. Nyt saan suurimmat kiksit hikisestä ylämäkipatikoinnista. Yleensä myös maisemat ylhäältä on kiipeämisen arvoiset. Isla Del Solilla kapusin eräälle kukkulalle, jossa ei ollut ketään muita ja josta löysin sattumalta inkaraunion. Istuin siellä tovin ja hetken päästä oli täysin hiljaista. Äänet kylästä ei kantautunut ylös ja tuulikin lakkasi humisemasta. En ole ehkä koskaan ollut niin täysin äänettömässä hetkessä. Se oli maaginen hetki. Ja sitten mäen alhaalla sijaitsevasta koulusta kajahti orkesteriharjoituksen äänet.

Saarelle saavuin Copacabanasta, pienestä turistikylästä Titicaca-järven rannalta. Silti löysin halvimman hostellin tähän mennessä, 3,50 euroa yö,  eikä kuitenkaan ollut pahin murju, jossa olen yöpynyt. Sain kolmen hengen huoneen itselleni ja heräilin koko yön vainoharhaisena luullen, että joku yrittää tulla sisälle. Kolme kuukautta kun on nukkunut vähintään kolmen ihmisen kanssa samassa huoneessa, on outoa yöpyä yksin. Meinasin jopa pyytää, että saisin vaihtaa huoneeseen, jossa yöpyy muitakin. Kaikkeen näköjään tottuu, sillä normaalioloissa vihaan nukkua muiden kanssa samassa huoneessa.
Kahden päivän saarimajailun jälkeen otin aamuveneen pois Isla Del Solilta ja loikkasin Peruun hieman yllättäen. Alun perin piti yöpyä vielä Copacabanassa treffaten espanjan poikaa, mutta koska wifit oli molempien puolilta aiheuttanut informaatiokatkosta, päätin hypätä tunnin sisällä lähtevään bussiin Arequipaan. Bussissa vasta tajusin olevani matkalla Peruun, kukkaro täynnä Bolivian rahoja, hostelli varaamatta eikä muutenkaan paljon tietoa, millaiseen paikkaan olen matkaamassa. Kyselin melkein koko bussin läpi, kuka on menossa mihinkin hostelliin ja lopulta seurasin englantilaista tyttöä hänen hostelliinsa.
Seuraavana päivänä muutin halvempaan hostelliin jossa tapasin kaksi saksalaista poikaa. He olivat saaneet hyvään hintaan kolmen päivän, kahden yön reissun Colca kanjoni-patikoinnille, joten ängin itseni samalle reissulle.
Seuraavana aamuna kolmelta oli lähtö ja odotin monen tunnin hikiurakkaa. Koska varasin reissun muutaman minuutin harkinnan jälkeen, en ollut ihan varma reissun sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä matka oli pelkkää alamäkeä parisen tuntia. Meitä oli kymmenen hengen porukka, joista puolet oli superhitaita patikoijia. Me nopeimmat saimme siis odotella loppuporukkaa 1,5 tuntia saapuvaksi perille. Odottaminen syvällä kanjonissa kauniissa maisemissa ei olisi muuten haitannut, mutta saisimme ruokaa vasta kun koko porukka olisi kasassa, joten vanha tuttu nälkäkiukku nosti taas päätään. Ensimmäisen yön vietimme kanjonin pohjalla kotimajoituksessa alkeellisissa oloissa. Tietysti iltapäivällä alkoi sataa vettä ja huoneemme oli mukavan kostea kiitos olkikaton.

Alareunassa näkyvät valkoiset talot oli ensimmäinen etappimme.

 Paikallinen tienviitta.

Toisena päivänä patikoimme kolmisen tuntia vaihtelevassa maastossa. Yön vietimme kanjonin pohjassa sijaitsevassa hostellissa, josta löytyi jopa uima-allas. Sade yllätti kuitenkin taas ja molemmat illat vietimmekin pelaamalla korttia tuntikausia. Onneksi meillä oli niin hyvä porukka, ettei sade haitannut.
 Ravintola kanjonissa.
Toisen yön majapaikka
Viimeisenä päivänä sain, mitä odotin. 1100 metrin matka kanjonista takaisin vuorille jyrkkää polkua pitkin. Aloituskorkeus oli noin 2000 metrin korkeudella meren yläpuolella, joka tuntui taas siltä, kuin sydän tulisi rinnasta ulos. Pääsin huipulle reilussa kahdessa tunnissa, kun saksalainen poika teki päivän ennätyksen ja juoksi ylös 1,5 tunnissa.
Aurinko nousi puolivälissä patikointia.
Bussimatkalla takaisin pysähdyimme reissun korkeimmalla kohdalla,  4910 metrissä.
Etelä-Amerikan patikoinnit huipentuu Macchu Pichhuun, jonka tein eilen ja josta saatte kuulla lisää myöhemmin. Nyt lähden metsästämään hyvää kahvia, jota kuulemma on mahdollista saada täällä, mutta omalle kohdalle on sattunut vain mustaa kuumaa vettä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *