Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2016

Kylmän kosteaa

Istun veneessä matkalla Gili Trawangan-saarelta Balille. Iho tarttuu kosteana nahkapenkkiin ja hienhajuista ilmaa voisi leikata veitsellä. Näitä matkustamisen iloja.

Gili oli upea saari. Ei autoja tai skoottereita, vain fillareita ja hevoskyytejä. Valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä. Harmi vain, että neljästä siellä vietetystä päivästä yhtenä satoi siedettävästi ja muina kaatamalla useita tunteja putkeen. Sateen takia kaikki tuntui olevan aina hieman kosteaa; vaatteet, iho ja sänky. Myös sähköt meni usein poikki, joten siellä sitä istuttiin lainehtivan hostellin pihalla pimeässä.

Päästiin kuitenkin snorklaamaan yhtenä päivänä, vaikka se olikin hyytävää hommaa. Kylmyyttä ei ole tarvinnut viimeiseen neljään viikkoon kokea enkä uskonut kaipaavani saunaa. Snorklaamassa näimme pari koralliriuttaa ja suuren suuria merikilpikonnia. Siellä me uitiin vierekkäin niiden kanssa ja katsottiin, kun ne syö. Oli kyllä rahan ja kylmyyden arvoista.

Paikallista rahaa. Enpä ole ennen nostanut 2,5 miljoonaa automaatista.

Gili Trawanganin paikallisessa ravintolassa halvimmat(0,8€) ja parhaat nuudelit.

7 tunnin sateen jälkeen.

Uhrilahjoja henkiolennoille.

Huijareita ja henkiolentoja

Terkkuja Balilta! Tiistaina lennettiin Kuala Lumpurin kautta Balille. Sain ruokamyrkytyksen tuliaisina lentokentältä kaksi tuntia ennen lentoa. Oli siis melko helvetillinen lento. Kaiken kukkuraksi Kuala Lumpurin lentokentällä oli miljoona laukkujenskannauspistettä ja sormenjälkiä otettiin vähän väliä. Hyvä puoli oli se, etten muistanut hermoilla sitä, jos meiltä kysellään lentolippua pois Balilta(joka pitäisi siis olla maahan mentäessä, mutta meillä ei ollut), koska mietin vain joka sekunti, mikä on paras paikka käydä oksulla kesken tarkastusten.

Kuala Lumpurin kenttä oli muutenkin mielenkiintoinen. Olin ensi kertaa muslimimaassa enkä ollut sitä lähtiessä tajunnut. Sain muutamia paheksuvia katseita pienten shortsieni kanssa, etenkin kun pelmahdin paikalle kesken 50 ihmisen joukkorukoushetken etsien vessaa.

Pari ekaa päivää Balilla meni nukkuen. Oltiin Kuta Beachilla, joka on turistein mesta Balilla. Eipä siellä paljon muuta ollutkaan. Nyt pitäisi olla low season, koska on sadekausi, mutta joka paikka on turisteja pullollaan. Mitäköhän sitten high seasonin aikaan…

Surffaamaankin pääsin! Otin parin päivän kurssin ja jo ekalla kerralla seisoin laudan päällä. Raskasta hommaa se on, kun täytyy aaltoja vastaan päästä merelle. Mutta hauskaa! Taisin selättää samalla pienehkön vesikammon, kun pyörin aalloissa ja hörpin pari litraa merivettä.

Bali on melko samantapainen kuin Thaimaa, mutta muutama asia on paremmin turistin näkökulmasta. Täällä on useimmat vessat siistejä ja jopa käsisaippuaa ja paperiakin löytyy. En tainnut pestä saippualla käsiäni kertaakaan Thaimaassa… Lisäksi ihmiset täällä puhuvat todella hyvää englantia. Jopa katumyyjät ja taksikuskit. Balilaiset ovat myös todella hyväntuulisia ja auttavaisia ihmisiä. Sain jopa ilmaisen skootterikyydin kotiin, kun olin eksynyt ja rahaton.

Toisaalta Bali ei ole samanlainen lintukoto kuin Thaimaa ja alan oppia sen. Täällä täytyy olla varovaisempi omaisuutensa kanssa. Kuulemma iltaisin skootterin kyydistä napataan ohikulkevien naisten laukkuja ja huonolla tuurilla jää laukkuun kiinni roikkumaan, jos hihna ei heti katkea. Tulinpa myös taksisedän kusettamaksi, kun sain takaisin feikkirahaa ja huomasin asian vasta seuraavana päivänä.

Se, mikä on omaleimaista Balin kulttuurissa on henkimaailman olennot, joita täällä palvotaan Hindu-jumalien lisäksi. Henkiolennoille jätetään uhrilahoja, kuten kukkia, suitsukkeita ja ruokaa, ja näitä lahjoja näkyy ympäriinsä, usein keskellä jalkakäytävääkin.

Kuta Beach ei ole ilmeisesti parasta Balia ja sitä odotellessa. Loikkasin hetkeksi parin hostellilla tapaamani tytön seuraan ja saavuimme Gili Trawangan-saarelle, joka on osa Lombokia. Muslimien ruokouskutsu raikaa taustalla ja sataa vettä. Vielä en ole ihan varma, minne olen päätynyt. We’ll see.

Hymyilevä kuu

Viikko Krabilla takana. Aika meni niin äkkiä, että tuntuu kuin oltaisiin juuri tultu tänne. Maisemat on ihan älyttömät. Suuret vehreät kalliot rannan ympärillä tuo viidakon lähelle. Auringon laskiessa taivas on milloin violetti, milloin vaaleanpunainen. Kuunsirppikin on hymynaama täällä puolella maailmaa.

Aika on kulunut rannalla, lenkkeillessä ja yöelämässä. Vihdoinkin ollaan saatu asua samassa hostellissa koko viikko ja se teki hyvää. Ensimmäisellä viikolla vaihdettiin paikkaa niin usein, etten jaksanut enää  edes purkaa rinkkaa löytääkseni puhtaita vaatteita. Why bother, kun täällä ei peseytymällä tule puhtaaksi, kiitos 45% ilmankosteuden ja ainaisen rannalla lojumisen. Tiukka matkaamistahti teki myös sen, että heräsin yhtenä yönä aivan tietämättömänä, missä olen ja ehkä ekaa kertaa iski tajuntaan, että olen täällä viisi kuukautta.

Yhtenä päivänä otettiin botski viereiselle rannalle ja päätettiin kiivetä vuorelle näköalapaikalle. “Polku” ylös oli vain kalliota ja kiviä, jota pitkin kiipeiltiin kuin apinat. Näköalapaikalta  jatkui myös toinen reitti alas, jossa sijaitsi laguuni. Päätettiin myös tehdä se sen enempää asiaa ajattelematta. Reitti näytti hieman vaikeammalta, mutta kyllähän me se selätettäisiin. Alasmeno kävi aina vaan vaikeammaksi ja loppumatka olikin vain suoraa kalliota, josta piti laskeutua köyden kanssa alas. Vähän tuli jo pupu pöksyyn, mutta purin hammasta, koska olin jo niin pitkällä. Vihdoin päästiin laguunille, joka ei loppupeleissä ollut edes kaiken sen vaivan arvoinen. Ylös kiipeäminen oli vieläkin haastavampaa, kun ei saanut jalansijaa mihinkään ja piti vetää itsensä narun kanssa ylös. Onneksi meillä oli mukana iso argentiinalaispoika, joka käytännössä veti mut ylös. Jalat ja kyynärvarret on niin mustelmilla ja haavoilla, että tietää tehneensä jotain extremeä.

Krabilla olen myös ihmetellyt paikallisten työaikoja. Hostellimme respa on auki klo 7.30-22.00. Koko tämän ajan, joka päivä on samat neljä neitiä töissä. Siellä he istuskelevat, ottavat päikkäreitä sohvalla, syövät ja meikkailevat. Luulen, että he jopa nukkuvat yönsä hostellissa. En myöskään ihan ymmärrä, miksi heitä täytyy olla neljä kerrallaan töissä, kun töitä ei näytä juurikaan olevan.

Ihmisiäkin ollaan taas tavattu liuta. On ihanaa tavata uusia tyyppejä, mutta samalla harmittavaista, kun useimpien kanssa ehtii viettämään vain yhden päivän. Kaikki reissaavat ja vaihtavat maisemia niin tiuhaan, että uusille ihmisille ei ole enempää aikaa. Tuntuu, ettei kukaan etsi ystäviä, vain hetkellistä juttuseuraa. Vaikka normaalielämässä lämpenen ihmisille hitaasti, tuntuu, että täällä taas kiintyy nopeasti ihmisiin, kun ei ole omia läheisiä lähellä.

Thaimaan etappi on nyt tullut päätökseen, tiistai-illalla olemme Balilla ja viimeistään torstaina aion olla surffaamassa.

Ao Nang-ranta

Aamurappus-treeni

 
Reitti Laguunille

Laguuni

Näköalapaikalta

Kyllähän siitä kiipeämisestä varoitettiin… takana näkyy näköalapaikalle johtava “polku”

Prinsessa-ranta

Yhden illan ystävykset Suomesta, Argentiinasta, Saksasta ja Kiinasta

Oppi tulee kantapään tai kahden kautta

Sunnuntaina siirryttiin Bangkokiin ja kerrankin kaikki meni putkeen. Lautta löytyi heti, minibussi muutaman minuutin jälkeen ja ylihinnoiteltu taksikin saman tien.

Mentiin suoraan tunnetulle reppureissaajien kadulle Khao San Roadille ja se olikin Bangkokissa meidän ainoa missio. Ekana iltana vain katseltiin kaikkea sitä vellovaa turistimassaa, joka kaduilla liikkui ja mentiin aikaisin nukkumaan. Otettiin halpa Guest House reissarikadun läheltä, koska ajateltiin, että itse pääkadulla on aina niin kovat bileet ettei siellä pysty nukkumaan. Kävi kuitenkin niin, että ne bileet löysi meidänkin majatalon. Mä jostain syystä nukahdin melkein saman tien ja heräsin vain muutaman kerran yöllä. Minna taas kuunteli koko yön viereisiä bileitä. Eikä ihme, jos huoneessa on seinän kokoinen ikkuna, joka osoittautuukin olevan vain hyttysverkkoa, jonka päällä on verhot.

Unet on muutenkin jäänyt aika vähälle, joko myöhään venyneissä illanistujaisissa uusien tuttavien kanssa tai kiitos thaikkulaisten tiilipatjojen. Vähintään kolme kertaa yössä herää siihen, kun koko kroppa on puutunut.

Toisena iltana Bangkokissa mentiin mukaan vellovaan massaan. Juhlia ja musiikkia oli joka luukku täynnä ja tanssi jatkui kadullakin. Oli kuin yhdet suuret festarit kadulla ja kaikki esiintyjät esiintyivät samaan aikaan. Söinpä illalliseksi muutaman ötökänkin; jonkinlaisen toukan ja heinäsirkan. Toukka meni helposti, mutta heinäsirkka aiheutti kylmiä väreitä. Molemmat meni kuitenkin alas ja oli ihan syötävän makuisia.

Aamulla lähdettiin reippaina bussiasemalle tarkoituksena matkata Krabille. Netistä oli löytynyt bussifirman aikataulut ja aamulähtöjä sen mukaan oli kolme. Turistikopit tarjosivat melkein samaan hintaan bussejaan, mutta koska niiden lähdöt oli vain iltaisin, päätettiin ottaa omatoimisesti aamubussi.

Ei oltu ilmeisesti vielä viimeisestä omatoimimatka-yrityksestä opittu mitään. Bussiasemalla taas jonoteltiin hetki thaimaalaisten passijonossa ennen kuin löydettiin bussilippulafkat. Lähtöjä olikin yllättäen vain iltaisin. Saatiin siis kaupan päälle yhdeksän tunnin kokemus Bangkokin bussiasemasta. Oltiin juuri puhuttu, että tarvittaisiin sellainen päivä, että ehtisi kirjoittaa blogia, lukea ja koota ajatuksia. Sitä saa, mitä tilaa. Onneksi oli vessat, halpaa ruokaa ja jopa ekat roskiksetkin julkisella paikalla. Kyllä kelpasi.

Se ollaan huomattu, että Thaimaassa kysyväkin eksyy tieltä. Harvoin kukaan tietää vastausta, mutta silti meille vain nyökytellään. Kuten: -Saako tästä ostaa bussilippuja? -Kyllä kyllä, yes yes. Ja silti oltaisiin saatu vain thaimaalaista passia käteen.

Nyt istutaan kuitenkin bussissa matkalla Krabille. 12h matka yötä vasten ja aamulla perillä Thaimaan viimeisessä kohteessa. Olot on ihan mukavat. Ilmastointi huutaa, peitot saatiin kylkiäisiksi ja pavuilla täytetty sämpyläkin lyötiin käteen.

Khao San Road

Katutaidetta

Ötököitä!

Onneksi aina voi ottaa päikkärit

Bangkok Southern Bus Terminal

Sielun maisemissa

Päivät kuluu enkä ole enää ihan kartalla, mikä päivä on ja miten kauan olen ollut reissussa. Kellonajoistakaan harvoin on tietoa. Missään ei tarvitse olla eikä mitään tarvitse odottaa. Syöminenkin unohtuu liian helposti. Maisemat ja ihmiset on vaihtunut niin tiuhaa tahtia, että tuntuu, kuin olisin ollut reissussa jo viikkoja.

Tiistaina päästiin vihdoin Koh Sametille, ihanan idylliselle ja pienelle saarelle. Liikennettä on vähän, vesi on turkoosia ja hiekka yhtä valkoista kuin minä. Rannalla ollessa ei tiedä, mihin hiekka loppuu ja mistä Päivi alkaa.

Päivällä saaren tunnelma on leppoisa, hieman jopa unelias. Guest housienkin omistajat saattavat vedellä sikeitä kuistinsa lattialla. Ilma täällä on jopa lämpimämpi ja kosteampi kuin mantereella. Hieman kuin höyrysaunassa 24/7. Iltamenoakaan ei juuri ole, koska armeijan miehet vahtivat, että puljut menee klo 23 jälkeen kiinni. Silti juhlat löytyy aina,  jos niin haluaa.

Parasta saarella on ihmiset. Ollaan tavattu monen monta matkaajaa ja kuultu erilaisia tarinoita. Tavattiinpa saarelle baarin perustanut entinen Kansllisteatterin näyttelijä Papa Rogers, joka pukeutuu päästä varpaisiin samaan väriin ja esittää joka ilta “shown”, jossa hän tekee muutamat pyörähtelyt kylpytakki päällä.

Tällaista leppoisaa ja kotoisaa tunnelmaa, ystävällisiä ihmisiä ja upeita maisemia odotinkin Thaimaan pätkältä. Koh Samet on mun sielumaisema.

Pattaya Beach

Koh Samet

Paratiisin nurja puoli

Lesson 1: Kun yrität säästää, maksat tuplat

Ensimmäinen aamu reissussa ja Thaimaassa alkoi aamu-uinnilla hotellin altaalla. Olin edellisiltana körötellyt luksustyyliin taksilla Pattayalle, jossa Minna odotteli. Menin siipeilemään Minnan hotellihuoneeseen muutamaksi yöksi, kun olin jättänyt viimetinkaan oman hostellin varauksen.
Pattaya on kyllä maineensa veroinen. Paikat pyolollaan prostituoituja, nuoria poikia ja vanhoja valkonaamasetiä heidän kanssaan.
Eilen käytiin katsomassa Myui Thai nyrkkeilyä. Pelkäsin, etten kestä katsoa sitä mäiskettä, mutta olikin ihan viihdyttävää. Siellä ne mätki toisiaan, välillä nojailivat väsyneinä toisiinsa ja lopuksi menivät omiin nurkkauksiinsa suuriin metallisiin pesuvateihin istumaan.
Tänään oli tarkoitus siirtyä Koh Sametin saarelle nauttimaan rantaelämästä. Koska olen tiukalla reissubudjetilla, päätettiin ottaa julkinen bussi satamaan turistikioskien tarjoamien minibussien sijaan. Julkinen bussi ei lähtenytkään viereiseltä asemalta, joten otettiin ylihintainen taksi oikealle asemalle. Hetken ajeltuamme pysähdyimme kadun kulmaan, jossa taksikuski sanoi lippuja myytävän. Kalliimmalla, kuin meille oltiin kerrottu hinnan olevan. Pienen selvittelyn jälkeen selvisi, ettemme edes olleet bussiasemalla ja lippuja myyvä nainen oli ilmeisesti taksikuskin tuttu. Vaadimme päästä oikealle asemalle ja pääsimmekin. Vain tullaksemme taas huijatuiksi. Minna oli jo saamassa meille liput oikeaan bussiin, kun myyjä antoikin vaihtorahat taksikuskille. Minna ei tähän suostunut ja taas hetken selkkauksen jälkeen meille annettiin kaikki rahat takaisin, lippuja ei enää myytykään ja kuski käski meidät kiukkuisena taksiin ja ajoi meidät takaisin ensimmftäiselle bussiasemalle. Joten nyt istumme viereisessä hostellissa, otimme yöksi halvan huoneen ja huomiseksi varaamme turistikopilta bussikuljetuksen ovelta ovelle, luksustyyliin.
-Päivi