”En ole ollut kaikkialla, mutta se on listallani” //”I haven’t been to everywhere but it’s on my list”

Helsinki-Vantaan lentokenttä. Tasan 9 kuukautta sitten istuin täällä jännityksestä ja innosta puhkuen odottaen maailmanympärimatkani alkua. En yhtään tiennyt, mitä odottaa ja miltä tuntuu olla niin kauan yksin maailmalla.
Nyt istun samalla kentällä melko rauhallisin mielin. Aloitan noin seitsemän kuukauden matkan maailmalle ilman suurempia suunnitelmia. Ensin viikoksi Kambodzaan, sitten Uuteen Seelantiin töitä etsimään. Nyt tiedän jo suurinpiirtein, mitä odottaa matkalta eikä tämä tunnu niin suuren seikkailun alulta. Viime viikkojen aikana jopa mietin välillä, että olisin voinut jäädä Suomeenkin. Toisaalta tunnun olevan suurten kysymysten äärellä elämässäni Suomessa, joten etäisyys ja arjesta pakeneminen toivottavasti auttaa tähän.
Ihmisten hyvästely oli tällä kertaa vaikeampaa. Kun ei tarkalleen tiedä, koska näkee uudestaan, tuleva aika erossa tuntuu jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta. Toisaalta en yhtään ymmärrä, että olen menossa taas. Kahden vuoden takaisen Afrikan reissunhan piti olla se viimeinen pitkä reissu. Kun kerran lähtee, sieltä on vaikea pysyä poissa.
-Päivi
//
Helsinki-Vantaa airport. Exactly nine months ago I sat here filled with fear and excitement, waiting for my trip around the world to start. I had no idea of what to expect or how’s it going to feel to be away for so long by myself.
Now I’m sitting here calm. I’m about to start approximately a seven month journey to the world with no detailed plans on my mind. I’ll spend a week in Cambodia and then head to New Zealand and try to get a job in there. Now I kind of know what to expect from my travels and this doesn’t feel like a beginning of a big adventure. In the last couple of weeks there were times when I thought I could stay in Finland. On the other hand, it seems that I’m dealing with a few big issues in my life so maybe distance will give me more clarification.
It was harder to say goodbyes this time. When you don’t know exactly when you’re going to see your friends and family again, the time apart already seems longer and harder. Saying that, I still don’t really realize that I’m leaving again. My trip to South Africa two years ago was suppose to be my last long trip. Once you go to the world, it’s hard to stay away.
-Päivi

Maailma kädessä

Viimeinen päivä Denverissä oli haikea. Kävimme Eleanorin
kanssa katsomassa Red Rocks-amfiteatterin ja kävelemässä sen ympäristössä,
söimme lounasta ja ostimme minulle säkillisen ruokaa koneeseen, koska en
halpislipullani ollut oikeutettu ruokaan seitsemän tunnin lennolla. Kaiken
tämän teimme itkien tai itkua pidätellen. Kun toinen sai kasattua itsensä,
toinen aloitti. Kotiinpaluulennon itkut on jo tuttua kauraa aikaisimmilta
pitkiltä reissuilta. Kuusi vuotta sitten itkettiin Tiinan kanssa lennolla
Afrikasta kotiin ja samaa tein yksinäni vuosi sitten.

Kun laskeuduimme Islantiin, itkut unohtui, kun piti
hermoilla ehdinkö Helsingin lennolle. Islannin lennonvalvojat olivat lakossa ja
kaikki lennot olivat myöhässä ja saapuivat tämän takia
peräjälkeen kentälle saadessaan viimein luvan laskeutua. Lentokenttä oli
ääriään myöten täynnä ihmisiä, jotka yrittivät päästä kentältä ulos tai ehtiä lennolle.
Oma lentoni onneksi odotti ihmisiä, vaikka minäkin astuin koneeseen 45
minuuttia myöhässä. Monen tunnin itkut väsytti niin, että nukahdin saman tien
vieressä istuvan miehen olkaa vasten ja heräsin suupieliä pyyhkien, kun
laskeuduimme.

Oli outoa astua lentokentälle, joka oli jo tuttu. Kaikki
puhuivat omaa kieltäni ja tiesin, minne kuului mennä. Ketään ei ollut kentällä
vastassa ja siksi tuntuikin, että reissu jatkuisi vielä. Kuitenkin muutama
minuutti tutussa ympäristössä ja tuli tunne, kuin koko reissu olisi ollut vain unta.
Viimeisen viiden kuukauden aikana itselle oli tapahtunut niin paljon, että
tuntui kuin olisi elänyt vuosia eteenpäin ja täällä kaikki oli kuten ennenkin.

Se, mitä viidessä kuukaudessa tapahtui oli 11 maata, 60 000
kilometriä, 19 lentoa, 37 bussimatkaa, 53 hostellia ja lukuisia ihania ihmisiä!
Eniten opin itsestäni ja jos aikaisemmin jo viihdyin omassa seurassani, niin
nyt viihdyn vielä enemmän. Paras päätös oli lähteä yksin. Monet ihmiset olisi
jäänyt tapaamatta ja seikkailut kokematta, jos en olisi saanut tehdä oman pääni
mukaan. Suurimpana asiana käteen jäi tunne, että maailmassa ei ole mitään, mitä
en voisi tehdä. Aika hyvin tytöltä, joka pelkäsi lapsena omaa varjoansakin.

– Päivi

Isojen asioiden maassa

Kanadassa viikko vierähti kaverin luona lähinnä rentoutuen eli periaatteessa tekemättä mitään. Windsor ei ole se kaunein tai tapahtumarikkain kaupunki Kanadassa, mutta olin hyvässä seurassa ja hyvällä omallatunnolla sai ottaa rauhassa. Oli myös ihanaa saapua lentokentälle ilman, että piti osata sukkuloida sieltä pois. Kaverini oli kentällä vastassa, joten sain vain hypätä auton kyytiin. Oli myös mukavaa viettää kokonainen viikko samassa sängyssä! Tähän asti kolme yötä samassa paikassa on ollut pisin aika. Iloitsin myös siitä, että tulin taas ymmärretyksi englannin kielellä ja kadulla sai kulkea vapaasti ilman miesten huuteluja ja viheltelyjä.
Detroit Kanadan puolelta
Viimeisenä iltana Kanadassa käväisimme USA:n puolella Detroitissa, joka oli vain puolen tunnin matkan päässä. Detroitilla on mennyt huonosti ja se näkyi lukemattomina kodittomina sekä rapistuvina rakennuksina. Kävimme katsomassa baseball-pelin, joka oli hauska kokemus vaikken lajista niin mitään ymmärräkään. Ilmeisesti paikallisetkaan eivät niinkään seuraa peliä, vaan tulevat sinne viettämään aikaa ja juomaan olutta.

Sitten olikin aika lentää reissun viimeiseen kohteeseen, Denveriin Coloradoon. Sielläkin oli kaveri , Eleanor, vastassa ja paikka, jossa punkata viikko. Colorado on vuorten ympäröimä, joten kävimme tietysti pari kertaa patikoimassa. Osallistuin myös Eleanorin kickboxing-tunnille muutaman kerran ja lähinnä vain vietimme aikaa yhdessä. Nauroin Kanadan ja Amerikan viikkojen aikana enemmän kuin koko reissun aikana yhteensä. Hyvät ystävät ovat kultaa! Viikonloppuna seuraamme liittyi Jena Minnesotasta. Jena, kuten Eleanor, oli samaan aikaan kanssani Kapkaupungissa vapaaehtoistyössä ja asuimme samassa talossa. Vaikka viime tapaamisesta oli jo vuosi, jatkoimme siitä, mihin jäimme.

2744 rappusta mäen päälle

Viikonloppuna saimme kutsun Eleanorin ystävän luo allasbileisiin. Täällä varakkaammat ihmiset asuvat kerrostaloissa, jotka ovat kuin luksushotelleja. On uima-allas, kuntosaleja, ilmaista kahvia ja pankkiautomaatti. Oli mielenkiintoista nähdä, miten leveästi voi elää, jos on rahaa. Samalla itselle vahvistui ajatus, etten tarvitse tai edes halua paljon tavaraa ja luksusta ympärille. Silloin tällöin päivä uima-altaalla on tervetullutta, mutta en tarvitse pääsyä altaalle joka päivä. Elän mielelläni niukasti, jos se mahdollistaa matkustelun. Oli siis jokseenkin ärsyttävää kuunnella, kun tämä kaveri, joka tienaa kolme kertaa enemmän vuodessa kuin minä, ostelee kalliita maastureita ja telkkareita, joille voi puhua sekä maksaa vuokraa saman verran kuin minä tienaan kuukaudessa, valittaa kun hänellä ei ole rahaa tarpeeksi säästössä matkusteluun. Kyllä voi olla hyvätuloisen elämä vaikeaa.
Yhtenä iltana osallistuimme iltamaan, jossa juotiin viiniä ja maalattiin taulu opettajan opastuksella. Olin hieman ennakkoluuluinen aluksi, koska vihaan piirtämistä, mutta kummasti ajatus viinistä sai minut paikalle. Ilta oli lopulta todella hauska, eikä maalaaminenkaan ollut niin vaikeaa, kuin luulin. Onneksi paikalla oli paljon muitakin, joiden lopputulokset näyttivät 6-vuotiaan tekemiltä.

Kanadassa ja Amerikassa kaikki todella on isompaa kuin muualla. Jo ensimmäisenä iltana Kanadassa ruokakaupassa kiinnitin asiaan huomiota. Yksin asuvia sinkkutalouksia eikä täällä päin huomioida pakkauskoossa. Maidot on 2L:n tonkkia, valmissalaattirasian ympärysmitta oli puolisen metriä ja sipulitkin on kahden nyrkin kokoisia. Denverissä joka paikkaan ajetaan moottoriteiden kautta ja joka kulmassa on suuria liikekeskuksia, joista löytyy ruokakauppa, apteekki ja vähintään kolme pikaruokalaa.

Huojuva tornikin on Amerikan kokoa
Ihmiset Denverissä ovat todella mukavia, useaan otteeseen olen juuttunut keskusteluun ventovieraiden muun muassa kanssa kaupassa ja puistossa. Asiakaspalvelukin on ystävällistä, paikoin jopa ällöttävän mairean ystävällistä. Mutta niin kai täytyykin, jos tarjoilijoiden tienestien enemmistö tulee tipeistä. Amerikka on mielenkiintoinen maa ja muutaman kaupungin haluan täällä vielä nähdä, mutta muuten en ole erityisen viehättynyt tähän maahan. Kaikki on liian isoa ja amerikkalaiset äänekkäitä. Olen muutaman kerran täällä jo kuullut, että puhun liian hiljaa ja vähän…

Saaliina Kuuban kaduilla

Kymmenen päivää Kuubassa meni nettipimennossa ja nyt olen taas sivistyksen parissa Kanadassa. Nettiä olisi kyllä ollut tarjolla, mutta se oli niin monen mutkan kautta, että päätin ottaa breikin kännykänkäytöstä.
En ollut varannut asumusta Kuubasta, koska halvimmat Casat eli taviskuubalaisten kotinurkista vuokrattavat huoneet olisi halvimmillaan paikan päällä. Lentokentällä tapasin kuitenkin saksalaisen pojan, joka oli varannut huoneen kahdella sängyllä, joten tuttuun tapaan kutsuin itseni hänen mukaansa. Päätimme jakaa huoneen, joka olikin huone parisängyllä. Normaalioloissa sängyn jakaminen ventovieraan kanssa aiheuttaisi  puistatuksia, mutta normaaliolot on ollut ja mennyt.
Ensimmäisenä iltana kävi jo selväksi, että Kuuba olisi selkeästi erilainen kuin muut maat. Liikenne on vanhoja jenkkiautoja ja kuplia. Mainoksia ei näy missään, rakennukset on vanhoja ja usein rapistuneita ja kun kysyimme Casan rouvalta kelloa, hän avasi radion, odotti hetken ja ääni radiossa kertoi kellonajan. Eikö Suomessakin ollut Neiti Aika joskus muinoin?

Kuuba on köyhä maa, mutta sitä ei heti huomannut. Kukaan ei kerjännyt kadulla eikä lapsityöläisiä näkynyt missään. Kaikki lapset ilmeisesti käyvät koulua ja koulutus on arvostettu asia. Ja vaikka ihmiset ovat köyhiä, on Kuuba silti melko turvallinen paikka. Ilmeisesti sanktiot varkaudesta on kovat. Ainut, mitä kuulin muutamilta turisteilta varastettavan, on sandaalit uintireissun aikana.
Köyhyyden huomaa kuitenkin ruoassa. Missään en ole saanut niin pahaa ruokaa kuin Kuubassa. Tietysti söin taas halvimmissa paikoissa, mutta se yksi aamiainen, jonka söin ihan oikeassa ravintolassa, oli samaa settiä. Hedelmät olivat mädäntymispisteessä ja maistuivat sipulilta, leipä vanhaa ja rutikuivaa eikä munakaskaan maistunut ihan normaalilta. Paras ruoka, mitä olen syönyt on pakastepizzan makuinen pizza ja kuiva pasta pienellä kastikemäärällä. Toisaalta ne maksavat 0,50 euroa, että kyllähän niillä elää. Viimeiset viikot minun standardi ruoalle onkin ollut vain, se, että se on halpaa ja sillä elää.
Oma lukunsa Kuubassa on myös miehet, he ovat ylivoimaisesti ärsyttävimpiä kuin missään muualla. Jos Jamaikalla luulin miesten olevan kovia huutelemaan, olivat he kissanpentuja verrattuna kuubalaisiin. Ihan jatkuvalla syötöllä sai huuteluja, ei mennyt kuin 15 sekuntia kun yksi lopetti ja toinen aloitti. Huutelut olivat seksuaalissävytteisiä, viheltelyä, pusutteluääniä ja jopa sihinää. Kun siihen ei reagoinut, huutelu paheni. Jos siihen reagoi, huutelu paheni. Koskaan ei voinut voittaa. Vaikka sanoin, etten puhu espanjaa, miehet silti kulki vieressä puhuen ties mitä espanjaksi. Yksi päivä komensin yhden miehen pois kimpustani elekielellä, kuin lapsen. Ne jotka puhuivat englantia, sentään lähtivät helposti matkoihinsa yhdellä kehoituksella. En ihmettelisi,  jos feminismi olisi saanut alkunsa Kuubasta. Sen verran miesvihaa alkoi kertymään, kun oli pelkkä lihanpala kadulla.
Ekat päivät vietin Havannassa pyörien, mutta kaupungin melu ja saastaisuus alkoi ahdistaa, joten siirryin Tridinadiin, pieneen rannikkokaupunkiin. Kaupungin kaduilla velloi turistimassat, joten oikeaa Kuubaa ei siellä päässyt näkemään. Kauniita vanhoja ja värikkäitä rakennuksia sitäkin enemmän. Kaupunki oli myös tietysti kalliimpi kuin Havana ja olinkin pulassa käteisvarojeni kanssa. Koska en halunnut nostaa rahaa suurien nostomaksujen takia, elin hyvin tiukalla budjetilla viimeiset päivät. Jokainen sentti oli tarkalleen laskettu. Söin alle eurolla päivässä, jonka kanssa sain kyllä kolme ateriaa, mutta se tarkoitti pizzaa ja pastaa aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi. Elämäni pizzakiintiö taitaa olla nyt täynnä.

Tridinadissa ollessani alkoi yhtenä iltana ukkosmyrsky, kun olin menossa kotiin päin. Casani sijaitsi pitkän kujan päässä ja kesken matkaa sähköt menivät poikki ja tuli pilkkopimeää. Onneksi salamoi niin paljon, että löysin jotenkuten oikealle ovelle. Sisällä vastassa odotti pimeässä seisovat casan rouvat, jotka alkoivat huutaa jotain espanjaksi. Sain selitetyksi kuka olen ja rouvat rauhoittuivat. Sähköt tuli takaisin ja huomasin rouvien puristavan käsissään suuria lihaveitsiä. Tilanne oli niin koominen, etten edes tajunnut miettiä, olisiko itsekin pitänyt itsekin varustautua veitsellä yötä vasten. Koko yön satoi kaatamalla ja ukkosti niin kovin, että tuntui kuin koko taivas olisi revennyt. Muutaman kerran salama kuulosti osuvan johonkin lähelle. En ole koskaan kokenut 12 tuntia kestävää ukkosmyrskyä. Aamulla herätessäni tavarani lattialla uivat vedessä. Pyykit, jotka olivat kuivumassa kylppärissä valui vettä. Onneksi nukun puhelimen, tabletin ja rahojen kanssa. Muuten nekin olisivat nyt mennyttä.
Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja poljin 10km rannalle. Matka oli mielenkiintoinen. Tien varrella kulki lehmiä vapaana, välillä minut ohitti hevoskärry, jossa soi salsamusiikki, välillä miehet ohittivat skoottereilla sihisten ja viheltäen ja rantatielle päästyäni sain varoa kymmeniä rapuja, jotka kulkivat tien poikki. Löysin pienen rannan, jossa fillarin parkkeeraaminen maksoi euron. Olin aamukymmeneltä ainoa turisti ja oli ihanaa saada koko ranta itselle. Välillä rannan omistajaukko toi hienoja kiviä tai kuolleita kaloja näytille ja vertaili omaa tummaa ihonväriään omaani, josko olisin jo tarpeeksi ruskea.

Casa Tridinadissa

Vaikka Kuuba oli mielenkiintoinen, viimeiset päivät siellä odotin vain poispääsyä. Miesten käytös ja huono ruoka alkoi vain kyllästyttämään. Olisin varmasti nauttinut ajastani enemmän, jos olisin ollut siellä jonkun kanssa. Tapasin kyllä paljon muita reissaajia, joiden kanssa vietin aikaa ja seurassa ollessa miesten huutelutkin oli vähäisiä. En kuitenkaan ollut ainoa, joka koki muutaman päivän Kuubassa riittävän. Monet muut reissarit olivat varanneet useita viikkoja Kuuballe ja yhden viikon jälkeen moni oli aikaistamassa lentoaan pois. Paikallisten yritykset nyhtää kaikki rahat turisteilta ja jatkuva häiritseminen kaduilla kävi monen hermolle.
Olen kuitenkin tyytyväinen, että koin Kuuban nyt, vielä kun se on melko alkuperäinen. Nyt kun jenkkituristeilla on pääsy maahan ja kuubalaiset ovat luonnollisesti heidän rahojen perässä, tulee Kuubakin olemaan perusturistirysä jossain vaiheessa.

Kun lomallakin täytyy opetella ottamaan rennosti

24:n tunnin bussimatkalla Limaan näin ihmeellisiä asioita, enkä usko, että ne oli kuumeunia. Näin muun muassa palavan sohvan tien varressa, koirien joukkotappelun ja takseja, joissa kuskin ympärillä oli rautakalterit. Mietin hetken, mihin olen oikein saapumassa, Limallahan on vaarallisen kaupungin maine. Taas kerran tapasin bussissa poikia, jotka kertoivat paremmasta alueesta Limassa, joten hyppäsin heidän taksiinsa ja suuntasimme Miraflores-alueelle. Ihmettelen, miten hyvä tuuri minulla on ollut Etelä-amerikassa, mitä tulee ihmisten tapaamiseen bussissa. Loppuaikana en edes varannut hostelleja tai ottanut muutenkaan kaupungeista niin selvää. Bussissa olisi aina joku, jonka seuraan liittyä.
Limassa kaksi päivää meni kierrellessä ja katsellessa paikkoja. Ensimmäisenä päivänä istuin donitsikahvilassa ahtaen itseäni täyteen ja tuijotellen ihmisiä kadulla, kun bongasin tutun parran, jonka perään juoksin. Parta oli amerikkalainen mies, jonka kanssa asuimme samassa hostellissa Cuscossa. Lähdimme metsästämään parralle ruokaa, kun törmäsimme paikalliseen mieheen, joka halusi viedä meidät ystävänsä ravintolaan. Siellä söimme ja joimme hyvin, sain parhaan illallisen koko Etelä-amerikan reissun aikana. Mies maksoi laskun ja kutsui meidät luoksensa asumaan seuraavan kerran, kun olisimme Limassa. Ei huono uusi tuttavuus siis. Jatkoimme parran kanssa iltaa ja kävi ilmi, että olisimme samalla lennolla Floridaan seuraavana päivänä. Hän jäisi sinne ja minä jatkaisin sieltä Jamaikalle. Välillä maailma on pieni.

Jamaikalla superkuuma ja kostea ilma yllätti täysin. En enää muistanut, millaista on hikoilla itsensä märäksi vain seistessään paikallaan. Ensimmäiset kaksi päivää vietin Montego Bayssa, joka kuulemma on superturistialuetta, mutta en osaa sanoa siitä mitään. Vietin molemmat päivät hostellissa lähinnä nukkuen ja aurinkoa ottaen.
Kolmantena päivänä päätin suunnata Negriliin. Menin paikalliselle bussiasemalle, jossa taas totesin olevani ainoa valkoihoinen. Ilmeisesti muut reissarit käyttävät kalliimpaa turistibussia. Bussiasemalla luokseni tuli mies, joka alkoi ohjata minua Negrilin bussiin. Saman tien tuli toinen mies vihaisena huutaen, että tuo mies on huijari eikä minun pitäisi seurata häntä. Toinen mies ohjasi minut poliisin luo, joka otti minut kainaloonsa ja ohjasi oikeaan bussiin.
Bussi jätti minut Luceaan, jossa heti kun astuin bussista ulos, tuli Negriliin ajava reittitaksimies luokseni ja ohjasi oikeaan autoon. Kaikki kävi niin helposti, itse ei tarvinnut kuin kysellä hintoja, jotka eivät päätä huimaa. Kokonaisuudessaan tuosta kahden tunnin matkasta maksoin 4 euroa.
Jamaikalla on siis käytössä minibusseja sekä reittitakseja, jotka ovat seitsemän hengen takseja ja ne ajavat tiettyä reittiä. Periaatteessa kuin minibussit,  mutta pienempiä. Ja kuten Afrikassa, bussit ja taksit lähtevät vasta kun ovat tupaten täynnä. Niin täynnä, että neljän hengen riville ahdetaan viisi ihmistä.
Negrilissä yövyin idyllisimmässä hostellissa koskaan. Mökit olivat runsaassa puutarhassa ja siellä meni pieniä polkuja ympäriinsä. Päivät vietin rannalla ja illat rantabaarissa. Seuranani oli kolme miestä samasta hostellista. Nyt, kun olin ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla Jamaikalla, huomasin, että pilveä poltetaan joka paikassa. Niin paikalliset kuin turistitkin polttavat, missä haluavat ja hyvin avoimesti. Tiesin, että pilveä poltetaan täällä paljon, mutta koska se on laitonta, luulin sen olevan hieman peiteltyä, edes turistien toimesta.
 Seven mile beach

Ravintolan huumelounaslista
Uuden Seelannin ja Etelä-Amerikan kiivastahtisen reissaamisen jälkeen täällä on ollut vaikea irrottautua kiireen tunteesta. Koska täällä ei ole samalla lailla nähtävää ja tehtävää, aika menee lähinnä rannalla tai kaupungissa pyörien. Kaikenlaisia turistiretkiä toki olisi, mutta hinnat lähtevät 40 eurosta ylöspäin eivätkä ne ole sen ihmeellisempiä kuin Thaimaassakaan. Vesiputouksia, valkoisia hiekkarantoja jne. Koko ajan minulla on tunne, että pitäisi tehdä ja nähdä enemmän ja samalla en saa mitään aikaiseksi. Ehkä Jamaikalla ei niin kuulukaan. Yleinen sanontakin on ”soon come – pian tulee”.
Saaresta haluan kuitenkin nähdä paljon, joten seuraavaksi siirryin Treasure beachille, pieneen kalastajakylään. Turisteja siellä oli kourallinen ja paikalliset olivat superystävällisisä eivätkä yrittäneet myydä mitään väkisin. Koska sen kaksi päivää, jotka vietin kylässä, satoi, en sielläkään tehnyt paljoa muuta kuin nautin paikallisesta leppoisasta elämäntyylistä.
 Treasure beach

Ihania taloja Treasure Beachilla
Treasure beach jäi kuitenkin taakse ja suuntasin sieltä Port Antonioon. Sain ottaa kaksi reittitaksia ja kolme minubussia päästäkseni sinne. Sain jopa ilmaisen taksikyydin, kun  olin hieman hämilläni Kingstonin bussiasemalla. En tiennyt, että Kingstonin bussiasemalla en voi vain hypätä uuteen bussiin, vaan minun on mentävä yläkaupunkiin. Taksi maksoi liikaa, joten halusin ottaa paikallisen bussin sinne. Pysäkki oli kuitenkin kaukana, eikä käveleminen Kingstonin pahamaineisilla kaduilla koko omaisuuteni kanssa houkuttanut. Niinpä eräs kiltti taksimies heitti minut pysäkille ilmaiseksi.
Matkalla Port Antonioon mietin, kuinka ystävällisiä ja huolehtivaisia ihmisiä Jamaikalla on. Toki on paljon huijareita, etenkin taksikuskeissa. Kuitenkin tunnen, että suurin osa ihmisistä on rehellisiä ja haluavat pitää yksinäisestä valkoisesta naisesta huolta. Sen verran hyvin bussiasemilla on palvelu pelannut. Port Antoniossa sitten kohdalle osuikin raha-ahne taksikuski, joka sai, mitä halusi, koska olin tietämätön halvemmista hinnoista täällä. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille, vaikka edelleen sapettaa, että maksamallani hinnalla olisin syönyt kerran paikallisessa ravintolassa.

Port Antoniota
 Paikallinen ravintola

 Hengailua vesiputouksessa

Blue Lagoon. Samanniminen leffa 80-luvulta kuvattiin samaisessa paikassa.
Paljon minua varoiteltiin ennen tänne tuloa ja vielä täälläkin kuulen etenkin paikallisilta, kuinka rohkea olen, kun tulin tänne yksin. En kuitenkaan koe Jamaikaa sen vaarallisemmaksi kuin Afrikkaa. Tietyt asiat kuin tiedostaa ja pitää mielessä, niin pärjää hyvin. Paljon olin kuullut myös juttuja rasismista ja vihamielisyydestä valkoisia kohtaan. Mitään sellaista en ole kokenut. Toki huuteluja perään täällä saa koko ajan, valkoinen blondi nainen yksinäni kun olen, mutta huutelijat ovat ystävällisiä ja yleensä vain kysyvät kuulumiset ja jättävät sitten rauhaan.
Nyt opettelen ottamaan taas rauhallisesti. Reggae soi joka paikassa taustalla, ihmiset ovat leppoisia eikä mihinkään ole kiire; ei siis vaikea tehtävä.

Bucket list-hetki

Jos nyt suunnittelisin tätä reissua, olisin sen verran
viisaampi, että jättäisin muutaman maan pois listalta. Kolme ja puoli kuukautta
takana melko kiivastahtista reissaamista ja nyt alkaa väsymys painaa. Alussa
olin aina innoissani, kun pääsi uuteen paikkaan. Nyt tuntuu uuvuttavalta
”aloittaa taas alusta”, etsiä uusi majapaikka, halvat ruokapaikat jne. Silti
osaan vielä nauttia uusista maisemista, mutta alku tuntuu aina kankealta. Tähän
asti olen myös nauttinut uusien ihmisten tapaamisesta ja käyttänyt kaikki
tilaisuudet hyväkseni saadakseni uusia ystäviä. Nyt alan väsymään myös siihen.
Toisaalta edelleen odotan tapaavani kivoja ihmisiä hostelleissa, mutta välillä
haluaisin käydä keskusteluja muista aiheista, kuin siitä, kuinka kauan olen
matkustanut, missä olen käynyt ja mitä olen matkan aikana tehnyt. Vaikka en
välttämättä kaipaa reissukaveria edelleenkään, olisin mukava viettää samojen
ihmisten kanssa enemmän aikaa kuin päivän kaksi.

Siksi olikin mukavaa vaihtelua, kun vietin kuusi päivää
saksalaispoikien kanssa Arequipassa, ensin kanjonipatikoinnilla ja sitten vielä
muutaman päivän kaupungissa. Oli myös hyvin tervetullutta se, että molemmat
pojat puhuivat espanjaa, joten sain itse vain hymyillä vieressä, kun he hoitivat
puhumispuolen asioinneillamme.
Arequipa
Arequipasta ja poikien huomasta oli kuitenkin lähdettävä ja
matka jatkui Cuscoon. Suurin syy, miksi halusin Etelä-Amerikkaan, oli Macchu
Picchu ja se oli vihdoin edessä. Macchu Picchuun olisi ollut taas kaikenlaista
turistiretkeä, mutta päätin tehdä reissun omillani ja säästää rahaa. Macchu
Picchua lähin kaupunki on Aquas Calientes, jonne ei mene kuin överikallis juna,
johon en aikonut rahojani käyttää. Vaihtoehtona oli siis ottaa bussi Aquas
Calientesta lähimpään kaupunkiin, Santa Mariaan, joka sijaitsee 9 kilometrin
päässä. Sieltä matka jatkui kävellen junaraiteiden vieressä Aquas Calientesiin.
Olin laskenut, että 9 kilometriä kävelee 1,5 tunnissa, mutta koska junaradan
vierusta oli pelkkää isoa irtokiveä, matka kestikin 2,5 tuntia. Osansa teki
varmasti se, että bussi oli aamulla kaksi tuntia myöhässä, joten puolet
kävelystä tapahtui pilkkopimeässä taskulampun valossa. Kaiken kruunasi tietysti
kaatosade. Onneksi tapasin bussissa tytön Uudesta Seelannista, jonka kanssa
kuljimme matkan yhdessä.

Uuden Seelannin tytöllä odotti kaverit jo Aquas Calientessa
ja seuraavana päivänä klo 4.30 aamulla aloitimme kapuamisen Macchu Picchuun yhdessä.
Edessä oli 2000 askelmaa rappusia pitkin. Kello 6.30 olimme perillä. Olin
ostanut lipun sekä Macchu Picchuun sekä Macchu Picchu-vuorelle, 600 metriä
raunioiden yläpuolelle. Aina, kun näkee kuvia raunioista, kuva on otettu hieman
yläpuolelta ja halusin itse saman kuvan. Tämän takia ostin lipun vuorelle. Kun
saavuin Macchu Picchulle, tajusin, ettei vuorelle ole tarve kiivetä, koska valokuvien
näkymä oli jo edessäni: sisääntulo oli hieman korkeammalla kuin rauniot.

Koska minulla oli lippu vuorelle, aioin sinne myös kiivetä.
Aikataulu oli tosin tiukka. Seitsemältä aukeaisi portti vuorelle ja kiipeäminen
sinne kestäisi kuulemma tunnista kahteen. Vuorella olisi mukava viettää hetki
ja alastulokin kestäisi noin puolet ylös menon ajasta. Lisäksi halusin vielä
kiertää raunioissa ja lopuksi olisi mentävä vielä alas ne 2000 askelmaa. Ja
kaikki tämä oli tehtävä klo 12 mennessä, koska silloin minun tulisi aloittaa 9
kilometrin matka takaisin Santa Mariaan, jossa bussi odottaisi 14.30. Päätin,
että ehdin tehdä kaiken ja niin ehdinkin. Olin jopa niin tehokas, että olin
odottamassa bussia jo kello 13.45. En ollut juurikaan pitänyt taukoja kahdeksan
tunnin kävelyn ja kiipeämisen aikana tai syönyt kunnolla, ja odotin pääseväni
bussiin nukkumaan. Vaikka bussiliput oli ostettava etukäteen, firmalle tuli
kuitenkin yllätyksenä se, että meitä matkustajia olikin enemmän kuin bussiin
mahtui, joten sain odotella kaksi tuntia lisää seuraavaa bussia.

Portaat Machu Picchu-vuorelle.

Näkymä vuorelta

Kaikki tämä oli kuitenkin sen arvoista. Olin odottanut tätä
kauan ja oli se vaan huikea! Vaikka raunioissa kiertely ja läheltä paikan
näkeminen oli mielenkiintoista, pidin kuitenkin enemmän paikan tuijottelusta
hieman korkeammalta. Kokonaisuudessaan Macchu Picchu on vaan mieletön.

Halusin jäädä vielä Cuscoon kahdeksi päiväksi, koska
kaupungissa oli paljon historiallisia nähtävyyksiä ja paikka oli
tunnelmallinen. Ensimmäisenä yönä sain älyttömät vatsakivut ja kovan kuumeen ja
päivä meni sängyssä. Illaksi olin suunnitellut ottavani 22 tunnin bussin
Limaan, jonne minun oli saavuttava keskiviikkoon mennessä, jotta ehtisin hakea
Kuuban viisumin lähetystöstä. Olo koheni hiukan iltaan mentäessä ja nyt istun
bussissa matkalla Limaan. Luulen, että tämä oli kropan tapa ilmoittaa, että
reissutahti on liian kova. Harvoin minun sairastamat taudit menevät näin pian
ohi. Päätin hemmotella itseäni ja ottaa bussin, jossa selkänojan saa kokonaan
alas makuuasentoon. Näin ei kuitenkaan ole, mutta en ole yllättynyt.
Mikään Etelä-Amerikassa ei mene niin kuin luvataan.

Cusco

Huipulla

Ensimmäinen kuuma päivä Boliviassa ja löysin itseni patikoimassa 3900 metrin korkeudessa. Ylipäätään ylämäkeen käveleminen on raskasta, mutta täällä ei tarvinnut ottaa kuin muutama askel niin happi meinasi loppua ja sydän räjähtää. Ihmeellinen tunne, kun yleensä tuossa tilassa myös jalat on ihan loppu. Täällä jalat jaksaisi vielä vaikka kuinka, mutta muu kroppa ei.
Olin siis Isla Del Solilla, Titicaca-järvellä sijaitsevalla saarella. Saari on 9km pitkä ja patikoimme saarta ympäri kaksi päivää uuden kanadalaisen tuttavuuden kanssa. Saarella on paljon inkaraunioita, joita metsästimme vaihtelevalla tuloksella. Yksin olisin eksynyt ja kanadalaisenkin reittivalinnat olivat välillä mielenkiintoisia, mutta aina löysimme takaisin kylään.

Saarella ei ollut ollenkaan moottoriajoneuvoja, joten jalkaisin mentiin. Paikallisten elinkeino oli paimentaminen, joten aaseja, alpakoita ja possuja tuli kaduilla vastaan. Saari on maailman korkeimmalla sijaitseva saari ja eteläosassa asumukset, ravintolat ym. on ripoteltu mäen varrelle, joten kiipeämiseltä ei voi välttyä. Pohjoisosassa, jossa vietin yhden yön, palvelut löytyi maan tasalta.

Saarella oli myös paljon kulkukoiria ja kuulin, että ne voi purra. Kanadan poika vain silitteli niitä tyytyväisenä ja saman tien kun lähdin yksin patikoimaan, koira hyökkäsi kimppuun ja roikkui välillä ranteessa, välillä nilkassa kunnes parempi uhri käveli ohitse ja pääsin livahtamaan paikalta.

Tällä matkalla olen kehittänyt halun kiivetä jokaiselle hiukankin kiivettävän näköiselle vuorelle tai kukkulalle. Olen pitänyt kävelemisestä jo kauan, mutta ylämäkeen kiipeäminen ei ole ollut lähellä sydäntäni ennen tätä reissua. Nyt saan suurimmat kiksit hikisestä ylämäkipatikoinnista. Yleensä myös maisemat ylhäältä on kiipeämisen arvoiset. Isla Del Solilla kapusin eräälle kukkulalle, jossa ei ollut ketään muita ja josta löysin sattumalta inkaraunion. Istuin siellä tovin ja hetken päästä oli täysin hiljaista. Äänet kylästä ei kantautunut ylös ja tuulikin lakkasi humisemasta. En ole ehkä koskaan ollut niin täysin äänettömässä hetkessä. Se oli maaginen hetki. Ja sitten mäen alhaalla sijaitsevasta koulusta kajahti orkesteriharjoituksen äänet.

Saarelle saavuin Copacabanasta, pienestä turistikylästä Titicaca-järven rannalta. Silti löysin halvimman hostellin tähän mennessä, 3,50 euroa yö,  eikä kuitenkaan ollut pahin murju, jossa olen yöpynyt. Sain kolmen hengen huoneen itselleni ja heräilin koko yön vainoharhaisena luullen, että joku yrittää tulla sisälle. Kolme kuukautta kun on nukkunut vähintään kolmen ihmisen kanssa samassa huoneessa, on outoa yöpyä yksin. Meinasin jopa pyytää, että saisin vaihtaa huoneeseen, jossa yöpyy muitakin. Kaikkeen näköjään tottuu, sillä normaalioloissa vihaan nukkua muiden kanssa samassa huoneessa.
Kahden päivän saarimajailun jälkeen otin aamuveneen pois Isla Del Solilta ja loikkasin Peruun hieman yllättäen. Alun perin piti yöpyä vielä Copacabanassa treffaten espanjan poikaa, mutta koska wifit oli molempien puolilta aiheuttanut informaatiokatkosta, päätin hypätä tunnin sisällä lähtevään bussiin Arequipaan. Bussissa vasta tajusin olevani matkalla Peruun, kukkaro täynnä Bolivian rahoja, hostelli varaamatta eikä muutenkaan paljon tietoa, millaiseen paikkaan olen matkaamassa. Kyselin melkein koko bussin läpi, kuka on menossa mihinkin hostelliin ja lopulta seurasin englantilaista tyttöä hänen hostelliinsa.
Seuraavana päivänä muutin halvempaan hostelliin jossa tapasin kaksi saksalaista poikaa. He olivat saaneet hyvään hintaan kolmen päivän, kahden yön reissun Colca kanjoni-patikoinnille, joten ängin itseni samalle reissulle.
Seuraavana aamuna kolmelta oli lähtö ja odotin monen tunnin hikiurakkaa. Koska varasin reissun muutaman minuutin harkinnan jälkeen, en ollut ihan varma reissun sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä matka oli pelkkää alamäkeä parisen tuntia. Meitä oli kymmenen hengen porukka, joista puolet oli superhitaita patikoijia. Me nopeimmat saimme siis odotella loppuporukkaa 1,5 tuntia saapuvaksi perille. Odottaminen syvällä kanjonissa kauniissa maisemissa ei olisi muuten haitannut, mutta saisimme ruokaa vasta kun koko porukka olisi kasassa, joten vanha tuttu nälkäkiukku nosti taas päätään. Ensimmäisen yön vietimme kanjonin pohjalla kotimajoituksessa alkeellisissa oloissa. Tietysti iltapäivällä alkoi sataa vettä ja huoneemme oli mukavan kostea kiitos olkikaton.

Alareunassa näkyvät valkoiset talot oli ensimmäinen etappimme.

 Paikallinen tienviitta.

Toisena päivänä patikoimme kolmisen tuntia vaihtelevassa maastossa. Yön vietimme kanjonin pohjassa sijaitsevassa hostellissa, josta löytyi jopa uima-allas. Sade yllätti kuitenkin taas ja molemmat illat vietimmekin pelaamalla korttia tuntikausia. Onneksi meillä oli niin hyvä porukka, ettei sade haitannut.
 Ravintola kanjonissa.
Toisen yön majapaikka
Viimeisenä päivänä sain, mitä odotin. 1100 metrin matka kanjonista takaisin vuorille jyrkkää polkua pitkin. Aloituskorkeus oli noin 2000 metrin korkeudella meren yläpuolella, joka tuntui taas siltä, kuin sydän tulisi rinnasta ulos. Pääsin huipulle reilussa kahdessa tunnissa, kun saksalainen poika teki päivän ennätyksen ja juoksi ylös 1,5 tunnissa.
Aurinko nousi puolivälissä patikointia.
Bussimatkalla takaisin pysähdyimme reissun korkeimmalla kohdalla,  4910 metrissä.
Etelä-Amerikan patikoinnit huipentuu Macchu Pichhuun, jonka tein eilen ja josta saatte kuulla lisää myöhemmin. Nyt lähden metsästämään hyvää kahvia, jota kuulemma on mahdollista saada täällä, mutta omalle kohdalle on sattunut vain mustaa kuumaa vettä.

Budjettireissaajan ruokataivas

Viime kerralla kirjoittelin bussimatkalta, jonka piti kestää 10 tuntia. 12 tuntia myöhemmin aloimme lähestyä sivistystä. Tie Bolivian rajalta Uyuniin kulki vuoristossa kapealla soratiellä mennen mäkiä ylös ja alas. Matkaa oli vain 230km, joten voitte kuvitella kuinka huonoa tietä ajettiin, kun matka kesti 12 tuntia. Olin ottanut mukaan vain 0,5 litraa vettä ja pari banaania, joten loppumatka oli nälkäkärsimystä. Lisäksi olimme jossain 3000 metrin korkeudessa, joka tuntui päässä särkynä ja outona huminana. Oman lisäjännityksen matkaan toi bussin huonokuntoisuus. Matkatavaramme oli köytetty bussin katolle ja ajoittain näytti siltä kuin katto romahtaisi alas. 12 tunnin ajomatkan varrella oli vain kaksi kylää, joten kehittelimme jo kiinan ja espanjan poikien kanssa kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, kuinka löytäisimme itsemme keskeltä autiomaata. Ihmeen kaupalla bussi jaksoi perille ja kuran ja pölyn peittämä rinkkakin oli tallella.
En ehtinyt totutella itseäni uuteen korkeuteen, kun seuraavaksi päiväksi oli buukattu retki Salar de Uyuniin – Hollannin kokoiselle luonnonalueelle, joka koostuu pelkästään suolasta. En osaa edes sanoin kuvailla sitä paikkaa. Kilometrikaupalla kirkkaan valkoista suolakenttää ja kaukana horisontissa näkyi upeita vuoria. Suurin osa alueesta oli kuivaa suolaa, mutta alueelta löytyi myös matalan veden peittämää suolakenttää.

Alueen koosta saa hieman käsitystä, kun katsoo kuvan keskellä olevia ihmisiä.

Vietin Uyunissa vielä toisen päivän odotellessani yöbussia La Paziin. Kiertelin katuja ja lounastin paikallisten kanssa katukojussa. Keräsin muutamia katseita ainoana valkoihoisena, mutta muuten olen saanut olla täällä rauhassa. Katukojusta irtosi jonkin sortin riisi-peruna-maissilounas hintaan 1,30€.  Saman verran maksoin kahvista turistialueen ravintolassa.

Lounasseuraa

Syy, miksi hullaannuin Boliviaan heti, oli paikan aitous ja ihmisten ystävällisyys. Naiset kulkevat perinteiset mekot ja hatut päässä, kadut ovat huonokuntoisia ja rakennukset rapistuneita kivitaloja. Ihmiset ovat ystävällisiä ja yrittävät auttaa ja antaa neuvoja, vaikka en puhu heidän kieltään. Argentiinassa ihmiset lakkasivat auttamasta, kun huomasivat etten puhu espanjaa. Ja vaikka kuulin, että Boliviassa ei puhuta ollenkaan englantia, niin olen saanut täällä enemmän palvelua englanniksi kuin Argentiinassa.

Uyuni

Kävi myös niin, ettei tämä reissu olekaan pelkkää kesää. Täällä on aamut ja illat hyytävän kylmiä, kaikki kolme pitkähihaista paitaani on käytössä samaan aikaan ja piti ostaa jopa lapaset torilta. Villasukat sentään otin Suomesta mukaan. Päivällä on suht lämmintä auringon paistaessa, mutta ei silloinkaan mikään shortsikeli ole.
Uyunista suuntasin La Paziin, 3500 metrin korkeuteen maailman korkeimmalle pääkaupungille. Saavuin perille 5.30 aamulla ja päätin kävellä hostellille, koska se oli muutaman sadan metrin päässäbussiasemalta. Navigaattori ohjasi minut kuitenkin keskelle ei-mitään, jossa nuori poika juoksi luokseni ja käski laittaa kännykän pois ennen kuin joku nappaa sen kädestäni. Hän ohjasi minut oikeaan suuntaan ja lähdin kävelemään ilman navigaattoria pieni pelko mahanpohjassa. Luulin pian näkeväni hostellin kyltin, mutta koska sitä ei näkynyt, turhauduin ja otin taksin. Taksi ajoi kahden korttelin lenkin ja toi minut viisi metriä eteenpäin paikasta, josta nousin kyytiin. Olin siis seissyt hostellin vieressä ja taksikuski oli varmasti tiennyt asian. Muutaman korttelin lenkki oli keino hämätä ja pyytää 4 euroa kyydistä. Olin niin kiukkuinen, että paasasin hostellin työntekijälle siitä, kuinka heillä pitäisi olla nimikyltti ulko-oven vieressä.
Hostellissa tapasin kuitenkin kivoja tyttöjä ja koska me kaikki söimme paljon ja usein, vietimme kaksi päivää kierrellen kaupunkia ja maistellen kaikkia mahdollisia ruokia ja herkkuja, joita myytiin joka nurkassa. Aina, kun tuntui, ettei pysty syödä enää yhtään, joku ehdotti uutta maistiaista. Pakkohan se oli kokeilla. Taisin syödä seitsemän kertaa molempina päivinä. Siltikin rahaa ruokaan meni alle 10 euroa, kun 80 sentillä sai hampparin, 50 sentillä riisipuuron tapaista vanukasta, 70 sentillä kermamunkin ja kahdella eurolla kolmen ruokalajin lounaan. Ja sitten,  kun maistelee surutta kaikenlaista maassa, jonka kieltä ei ymmärrä, tulee vahingossa myös syötyä lehmän sydäntä…

 La Pazin ränsistyneintä katukuvaa
La Paz

Syömisen lisäksi katsastimme 4000 metrin korkeudessa olevan sunnuntaimarketin, joka kuulemma oli La Pazin top5 must do-listalla, mutta myös yksi vaarallisimmista paikoista. Alue oli hyvin köyhä, joten taskuvarkaita oli kuulemma paljon liikkeellä. Kuten kunnon turistit, laitoimme arvotavarat vyötärölaukkuihin villapaitojen alle ja saimme olla rauhassa mielin. Tajusimme olevamme ainoat gringot koko marketilla, joten paikan maine(joka on mielestäni liioiteltu) taisi pitää muut valkonaamat poissa. Ylipäätään Bolivian huono maine on mielestäni liioiteltua. Jos pitää järjen päässä, arvotavarat piilossa ja pysyy turvallisilla(hkoilla) alueilla, ei tämä maa ole sen pahempi paikka kuin muutkaan.

Yksi huono, 82 hyvää

Viime päivitystä kirjoittaessani koin reissun ensimmäisen huonon päivän. Olinkin jo odottanut, milloin se iskee. Kielimuurin ja välinpitämättömät ihmiset se vaati. Kauaa ei huono tuuli kestänyt, seuraavana päivänä olin taas onnellinen ja tarmoa täynnä. Uskaltauduin sanakirjan ja valmiiksi paperille kirjoitettujen lauseiden kanssa postiin, bussilippuluukulle  ja kahville. Kaikki meni muy bien ja bussikiskan mies yllätti puhumalla täydellistä englantia. Argentiinassa koin myös ensimmäisen hetken, kun kaipasin reissukaveria. Patikoin Saltassa kukkulalle illalla hämärän aikaan ja auringonlasku ja kaupungin valot olisivat näyttäneet mahtavilta yläilmoista. En kuitenkaan uskaltanut jäädä odottamaan pimeää yksin, koska jostain olin taas lukenut, että Etelä-Amerikassa ryöstetään ihmisiä pimeän aikaan patikointireiteillä. En tiedä, onko totta, mutta en jäänyt ottamaan selvää.
Viimeisenä päivänä Argentiinassa tein turistibussireissun Argentiinan pohjoisosaan Humachuacaan, jossa oli mielettömän upeita vuoria. Vierailimme myös vanhassa Inka-kylässä. Miettikää, miten kauan alla olevien asumusten rakentaminen on kestänyt, kun ei ole ollut sementtiä vaan on täytynyt löytää täydellisesti yhteensopivat kivet.

Turrereissun jälkeen oli aika hypätä taas yöbussiin ja matkustaa Argentiinan ja Bolivian rajalle. Sieltä  kävellen Bolivian puolelle ja 10 tunnin bussi Uyuniin. Tätä varten olin kirjoittanut kaksi A4:sta täyteen espanjan lauseita, joita saattaisin tarvita rajan ylityksessä tai bussin löytämisessä. Taas kerran kaikki meni kivuttomasti. Bussissa tapasin tyttöjä, jotka olivat myös kävelemässä rajan yli, joten hyppäsin heidän matkaansa. He jatkoivat eri kaupunkiin, mutta pian tapasin kiinalaisen pojan, jolla oli sama määränpää hostellia myöten. Nappasimme remmiimme vielä espanjalaismiehen, joten saimme tulkkausta tarpeen tullen.
Tähän väliin haluan kertoa ihmisistä, joita olen tavannut tällä reissulla. Oma lukunsa on tietysti Minna, Julia ja Madde, joiden kanssa tuli jaettua monta ikimuistoista hetkeä. Sitten on ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt vain päivän pari, mutta alusta asti on tuntunut, kuin olisi tunnettu aina. Näiden ihmisten kanssa olen käynyt mahtavia keskusteluja. Sellaisia, joita voi käydä vain toisen yksin matkustavan reppureissaajan kanssa.
Uudessa-Seelannissa oli israelilainen mies, joka oli juuri lopettanut seitsemän vuoden uran armeijassa ja aikoi matkustaa vuoden. Tapasimme uimareissulla kuumissa lähteissä ja vietimme pari päivää yhdessä Aucklandissa. Kävi ilmi, että meillä oli hyvinkin samanlaiset lapsuudet ja perheet, vaikka toinen asui jatkuvien konfliktien maassa ja toinen tuiki turvallisessa Suomessa. Sitten oli ranskalainen mies, jonka tapasin Australiassa Fraser Islandilla, jossa hän asui kolmatta kuukautta kaukana sivistyksen parista. Hän oli toiminut opettajana kotimaassaan ja puimme yhdessä nykylasten ja -perheiden ongelmia. Argentiinassa oli israelilainen tyttö, joka myös oli juuri päässyt armeijasta ja matkusti ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Hänen kanssaan jaoimme toisillemme kaikki matkustamisen aiheuttamat tunneskaalat 12-tunnin reissulla pohjoiseen. Kaikilta näiltä ja muiltakin tapaamiltani ihmisiltä olen oppinut jotain, uudenlaisia ajatustapoja tai uutta tietoa eri kulttuureista. Esimerkiksi mielikuvani Israelista on nyt täysin erilainen kuin ennen.
Olen ollut Boliviassa nyt 5 tuntia, joista kaksi odotin myöhässä olevaa bussia, tunnin istuin bussissa odottaen sen lähtemistä ja kaksi tuntia olemme ajaneet kivikkoisella hiekkatiellä. Silti olen jo hullaantunut tähän maahan. Tästä tulee hyvät 1,5 viikkoa.

Sujuvaa kehonkieltä

Argentiinaan matkustaessani olin valmistautunut kahteen asiaan: olisi pidettävä parempi huoli omasta turvallisuudesta ja tulisin pärjäämään englannilla ja muutamalla espanjan fraasilla. Hyvin pian opin, että englantia ei puhunut juuri ketään muutamaa hostellin työntekijää lukuun ottamatta ja että Argentiina ei olekaan niin turvaton maa, mitä annetaan ymmärtää.

Tähän saakka olen pärjännyt ilman espanjaa kohtalaisesti. Elekielellä pääsee pitkälle ja useissa tilanteissa olen osannut arvata, mitä toinen tarkoittaa. Ymmärrän helpommin kirjoitusta kuin puhetta, koska muutamat sanat ovat samankaltaisia englannin kanssa. Sitten on tilanteita, kun olisi elintärkeää ymmärtää minulle annettuja ohjeita, eikä mikään kehonkieli mene perille. Silloin tulee ikävä Uuteen-Seelantiin. Nämäkin tilanteet ovat kuitenkin aina kääntynyt parhain päin, yleensä englantia puhuvan kolmannen osapuolen kautta.

Odotin täällä olevan paljon amerikkalaisia reissaajia ja jonkin verran eurooppalaisia, mutta toistaiseksi kaikki on joko Etelä-Amerikasta tai Ranskasta, eikä kukaan näistä edustajista puhu englantia. Saan siis melko rauhassa olla hostelleilla, kukaan ei tunnu edes huomaavan läsnäoloani sen jälkeen kun käy ilmi, että ”Hola, qe tal?” on ainut keskustelu, jonka minun kanssa voi käydä.

Buenos Airesissa vietin ensimmäiset kolme päivää ja ihmettelin, kun vähän väliä taivaalta ripotteli vesipisaroita. Sitten tajusin, että ne tippuvat katoilta. Yritin olla miettimättä, kenen pesuvesiä saan päälleni, kunnes sain tietää, että vesi tippuu huonosti asennetuista ilmastointilaitteista.

Ensimmäisen kävelyretken jälkeen kaupungissa kävi selväksi, että argentiinalaiset on  makean perään. Joka nurkassa on leipomo tai kahvila ja yleinen paikallinen välipala onkin keksintapainen leivos. Niitä tarjoiltiin jopa aamupalaksi bussissa. Hostelleissakin on ilmaiset aamupalat, mikä on plussaa kukkarolle. Aamupalat on kuitenkin makeita croissanteja paikallisella nutellalla, keksejä ja vehnäleipää marmeladilla. Jos tarjolla on ilmaista ruokaa, en yleensä siitä kieltäydy. Se on plussaa kukkarolle, mutta niin kyllä vyötäröllekin…

Buenos Airesista matkustin Cordobaan muutamaksi päiväksi. Varasin 10 tunnin yöbussin säästääkseni hostellimaksussa. Luulin, että bussin selkänoja menee saman verran taakse kuin Suomessakin, mutta se menikin noin 160 astetta ja lisäksi jalkojen alle sai vedettyä pehmustetun tuen, joten olo oli melko mukava! Voitti jopa muutaman hostellisängyn Aucklandissa. Olin niin innossani asiasta, että ennen kuin bussi edes oli lähtenut liikkeelle, levytin jo makuuasennossa silmälaput päässä. Yllätyin siis hieman, kun hetken päästä tarjoilijasetä toi minulle ruokaa: kaksi leipää ja leivoksen, kuinkas muutenkaan.

Aamuseitsemältä olin Cordoban bussiasemalla. Kun Uudessa-Seelannissa vain ilmestyin uuteen kaupunkiin ja selvitin paikan päällä, missä hostellini sijaitsee, päätin täällä olla viisaampi. Olin katsonut reittiohjeen valmiiksi ja kirjoittanut sen ylös. Sattui kuitenkin niin, että bussiasema sijaitsikin ihan eri nimisellä kadulla, kuin mitä reittiohjeeni sanoi. Tietysti myös puhelimeni, joka ilmeisesti kärsii jatkuvasta kuumuudesta, ei toiminut enkä saanut käytettyä google mapsia. Tunnin jaksoin istua asemalla odottaen puhelimen jälleenelpymistä. Sitten sain tarpeekseni ja otin taksin, vain huomatakseni, että reittini olikin ollut oikea, vain ensimmäinen kadunnimi oli väärä.

Cordobasta matkustin Saltaan ja tapasin ensimmäiset englantia puhuvat matkaajat! Tietysti hostellin työntekijät eivät puhu englantia sanaakaan… Mutta täällä on kukkula, joten pääsin taas patikoimaan. Aamulla kaduilla kävellessäni ihmettelin hetken, miksi ihmiset kantavat käsissään puiden oksia, kunnes osuin katedraalin eteen, jossa oli jonkinlaiset Palmusunnuntai-karkelot menossa. Ehdin jo unohtaa, että olen katolisessa maassa.

Elämänrytmi täällä on erilainen etenkin Uuteen-Seelantiin verrattuna. Kun siellä melkein koko dormi oli klo 22-23 nukkumassa ja aamulla klo 7-9 hereillä, täällä syödään päivällistä yhdeksän jälkeen, valvotaan kahteen ja nukutaan puoleenpäivään. Ensimmäisinä kahten yönä Buenos Airesissa en nähnyt kertaakaan huoneessani nukkuvia seitsemää miestä (heidän hereillä ollessaan), koska nukkumarytmimme oli päinvastaiset.

Turvattomaksi en ole oloani varsinaisesti tuntenut, mutta kerran kun kävelin Buenos Airesissa  etsien värikkäitä taloja, huomasin joutuneeni epäilyttävän oloiselle alueelle eikä kaduilla näkynyt kuin muutama paidaton mies maleksimassa. Jostain joskus luin, että koskaan ei saa näyttää siltä kuin olisi eksynyt tai peloissaan, joten jatkoin matkaa leuka pystyssä silmäkulmista tiiraillen miesten liikkeitä. Miehiä ei kuitenkaan kiinnostanut minun liikkeet ja lopulta löysin värikkäät talotkin.

Vaikka Argentiinassa on kauniita maisemia ja mielenkiintoista arkkitehtuuria, lähden mielelläni eteenpäin. Seuraava etappi on Bolivia ja siellä ei kuulemma puhuta englantia enää ollenkaan. Kolme päivää aikaa opetella espanjaa…

Recoleta-hautausmaa, johon Evitakin on haudattu.

Casa Rosada
Boca-asuinalue Buenos Airesissa

Pyykkipäivä

Cordoban katedraali

Valokuvia kadulla ihmisistä, jotka ”katosivat”. Menneinä vuosina Argentiinan valtio otti ”pettureilta” henkilötunnukset ja paperit pois, jolloin kyseiset ihmiset eivät olleet virallisesti enää olemassa, eivätkä pystyneet tekemään töitä tai muuttamaan muualle.

Salta

Salta